Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Saara sairastui syömishäiriöön 14-vuotiaana: ”Oksensin, jotta en tuntisi mitään”

20.08.2018

Toimittaja Saara Ritvos päätti sairastua syömishäiriöön 14-vuotiaana – ja onnistui. Kymmenen vuoden ajan hänen elämänsä rakentui syömisen kontrolloinnin, salailun ja sairaalakäyntien ympärille. Kunnes oli aika kohdata omat tunteet ja parantua.

Psykologin vastaanoton nojatuoli on niin upottava, että luiseva kroppani tuntuu hukkuvan sen uumeniin. Ikkunasta näkee ulos kadulle, josta silmiini paistaa McDonald’sin keltainen logo. Seuraan ihmisiä, jotka astuvat sisään pikaruokaravintolaan. Se näyttää helpolta: he tilaavat ruokaa ja istuvat syömään. Olen kateellinen. Minulle se on liian vaikeaa.

Käyn silti pikaruokaravintolassa usein: eilen ostin kerralla seitsemän hampurilaista. Tilasin myös kolmet ranskalaiset, kananuggetteja ja kaksi Sundae-jäätelöä. Menin kotiin ja söin kaiken. Jäätelöiden kohdalla vatsa oli räjähtämäisillään, mutta ne oli pakko saada alas: pehmeä jäätelö helpottaa nimittäin oksentamista niin, että kurkkuun ei satu liikaa.
Havahdun psykologin kysymykseen: ”Onko sinun tehnyt mieli ahmia tällä viikolla?”

Kysymys tuntuu turhalta, sillä silmäni verestävät edelleen oksentamisen jäljiltä. Psykologi on erikoistunut syömishäiriöihin. Vaikka hän on yksi Suomen parhaista, en usko, että minua voi parantaa. En nimittäin halua parantua.

Yksi harvoista, jotka onnistuvat

Saan diagnoosin HYKSin syömishäiriöklinikalla. Bulimia nervosa, ahmimishäiriö. Lääkärin ilme on vakava, kun hän tiputtelee faktoja syömishäiriöstä. Ne eivät säikäytä. Olen 16-vuotias ja tiedän sairaudestani kaiken, myös sen, että se on pahimmillaan kuolemanvaarallinen.

Olen tyytyväinen. Olen onnistunut. Tiesin, että olen hyvä tässä.

Tunne on syömishäiriöstä kärsivälle tyypillinen, HYKSin syömishäiriöyksikössä työskentelevä psykologi Katarina Meskanen vahvistaa.

”Onnistuminen on osoitus itsekurista ja tahdonvallasta. Harva suoriutuu syömisen kontrolloinnissaan syömishäiriöön asti. Siksi sairastunut on ylpeä, että onnistuu siinä, mihin muut eivät pysty.”

Onnistumisen tunne peittää alleen totuuden: taustalle on rakentumassa psykofyysinen sairaus, joka palvelee tarvettaan: syömishäiriö on loistava ahdistuksen hallintakeino. Se vetää puoleensa magneetin tavoin, sillä se poistaa hetkeksi pahan olon.

”Syömishäiriö on niin houkutteleva, että sitä kohti haluaa mennä – ennen kuin se paljastuu kaikessa karmeudessaan. Syömishäiriö aiheuttaa tunteen, että ahdistuksesta pääsee hetkeksi eroon. Samalla häviävät kuitenkin myös ilon ja onnen tunteet. Elämästä tulee rajattua, kapeaa ja mustavalkoista”, Meskanen sanoo.

Lue myös: Miksi inhoan vartaloani?

Kuherruskuukauden loppu

Olen 14-vuotias, kun teen päätöksen. Seison eteisessä peilin edessä. Meillä on illallisvieraita, joiden äänet kantautuvat yläkerrasta. Peilistä minua katsovat päättäväiset kasvot: aion näyttää kaikille, mihin pystyn.

Hana valumaan ja sormet kurkkuun. En saa niitä tarpeeksi syvälle, mutta en luovuta. Oksennan ensimmäisen kerran, kun yläkerrassa siirrytään jälkiruokaan.

Kuukaudessa opin oksentamaan äänettömästi ja nopeasti. Olen haltioissani. Suurennan annoksiani, koska en voi lihoa.

Kohonnut ruokahaluni huomataan, isäni kutsuu minua jätemyllyksi. Sukujuhlissa sitä ihaillaan: Miten noin laiha tyttö voi syödä kuin iso mies! Onko Saaralla lapamato? Sinähän olet ihan mallin mitoissa.

Kommentit nostavat itsetuntoani. Oksentaminen kannattaa. Laihuus on hyvä. Minun on laihduttava lisää. Käyn vaa’alla kuusi kertaa päivässä. Asetan painotavoitteen: alle 50 kiloa. Olen 173- senttinen. En silti ole huolissani, sillä myös moni ystäväni laihduttaa.

Oireiluni on ammattiauttajalle tuttua. Helsingissä ja Uudellamaalla toimivan Syömishäiriöliiton alueyhdistyksen Etelän-SYLI ry:n toiminnanohjaaja Uura-Liina Lahti painottaa, että syömishäiriö on sairaus, joka pitää aina ottaa vakavasti. Huolestumiseen on aihetta, kun ruoka alkaa määrittää arkea.

”Ei ole normaalia, jos ihminen ei pysty joustamaan syömiseen liittyen, suunnittelee päivänsä ruoan ympärille tai alkaa vältellä tilanteita, joissa syödään. Myös pakonomaisuus esimerkiksi liikunnan suhteen on hälyttävää. Ikinä ei myöskään ole normaalia oksentaa ruokaa.”

Lopettaminen ei ole enää vaihtoehto

Kuherruskuukauteni sairauden kanssa alkaa loppua. Korvaan koulukirjat kaloritaulukoilla. Syömättömyys alkaa viedä voimiani, ja energisyyteni vaihtuu ärtyisyyteen. Kehoni on alkanut taistella selviytymisestään.

Tietämättäni sairauteni eteni täsmälleen syömishäiriön kaavan mukaan. Tässä kohtaa ollaan jo syvällä sairaudessa. Kustannukset alkavat olla suuria.

”Sosiaaliset suhteet, opinnot ja harrastukset väistyvät sairauden tieltä. Sairastuneella ei lopulta ole enää normaalia elämää, mihin palata”, Meskanen sanoo.

Kirjoitan Kodin Kuvalehden nuortenpalstalle nimimerkillä kirjeen: kerron painoindeksini ja toivon, että olen lehden mukaan alipainoinen. Lehden ilmestyttyä äiti katsoo minua vakavana ja kysyy, olenko kirjoittanut palstalle. Teeskentelen, että kysymys on naurettava ja painan huoneeni oven kiinni. Olen jäämässä kiinni. Se tarkoittaa vain yhtä asia: pitää olla ovelampi. Lopettaminen ei ole vaihtoehto.

Syömishäiriössä nälkiintyminen ei ole pelkästään fysiologista, vaan myös mielen nälkiintymistä, Meskanen kuvailee.

”Tutkimukset osoittavat, että fysiologinen nälkiintyminen aiheuttaa syömishäiriön oireita, kuten pakonomaista keskittymistä ruokaan, ahdistusta ja masennusta. Siksi paraneminen alkaa ravitsemuskuntoutuksesta. Mitä nopeammin paino kohoaa, sitä helpommin paraneminen alkaa.”

Kohtaukseni alkavat olla rajuja, ja niiden aiheuttama häpeä lisää ahdistusta. Oksennan yhtä helposti fine dining -ravintolassa kuin kotona. Peilistä näen virheitä: liian paksut reidet, liian pienet tissit. Ostan laksatiiveja ja hankin salikortin, vaikka vaaka näyttää 48 kiloa. Vahdin, kun muut tekevät ruokaa. Jos keittoon tulee kermaa, teen illalla huoneessani ylimääräisiä vatsalihas- ja pakaraliikkeitä: kumpaakin 500 rutistusta.

Jälkikäteen kuulen, että noihin aikoihin vanhempani huolestuvat tosissaan. Äiti alkaa selvittää faktoja syömishäiriöistä.

Lue myös: Kun fiksut naiset unohtivat terveen järjen: Piiskatkaa minut täydelliseksi naiseksi!

Kun koti pelottaa

Seison bussipysäkillä ja tärisen, vaikka päivä on lämmin. Nieleminen sattuu kurkkuuni. Suussa on haavaumia ja sylkirauhaseni ovat niin turvonneet, että kapeat kasvoni näyttävät pyöreiltä.

Puhelin tuntuu hälyttävän ikuisuuden. Minulla on bulimia, kuiskaan. Äidin ääni on lempeä. Myöskään isäni ei kuulosta yllättyneeltä. Hankitaan apua, he sanovat. Asia järjestyy.

En ole varma, miten. Kädessäni on syömishäiriöklinikan esite, jonka sain Espoon kaupungin ravintoneuvojalta. Varasin ajan rajun ahmintakohtauksen jälkeen. Istuin kylppärin lattialla ja itkin. Vastaanotolla kuulin, minkä jo tiesin: oireeni viittaavat vakavaan syömishäiriöön.

Olen 16-vuotias. Tähän minä tähtäsin. Silti minua pelottaa mennä yksin kotiin, ennen kuin äiti ehtii sinne töistä. Jääkaappiin jäi nimittäin vielä ruokaa aamun ahmimisen jäljiltä, enkä usko, että pystyn hillitsemään itseni. Olen kuitenkin liian väsynyt ahmimaan. Minua hävettää, että en enää hallitse syömistäni, vaan se hallitsee minua.

syömishäiriö

Syömishäiriöistä kärsivän maailma on mustavalkoinen: sairaus rajaa elämän pieneksi ja yksinäiseksi.

Syömishäiriö – paras ja pahin ystäväni

Astun vaa’alle HYKSin syömishäiriöklinikalla, mutta en katso painoa. Muistutan lääkäriä, että hän ei saa kertoa sitä. Lääkäri ilmoittaa, että jos paino ei nouse, voin joutua sisään osastolle. En siis ole täysin epäonnistunut.

Olen tauolla lukiosta, mutta elämääni on tullut muita rutiineita: Lääkärintarkastukset, terapia ja bulimiatukiryhmä. Sydänfilmit, koska raju oksentaminen aiheuttaa rytmihäiriöitä. Lääkitys, jonka avulla oksentelua yritetään hillitä.

”Kehoa voi kurittaa pitkälle, mutta jossain vaiheessa se alkaa näkyä”, Meskanen sanoo.

Haluan silti pitää bulimiani, joka on paras ja pahin ystäväni. Pelkään sitä, mitä tapahtuu, jos joudun luopumaan ystävästäni.

Meskanen toteaa, että sairaudesta irti päästäminen vaatii valtavasti rohkeutta. Silloin on kohdattava vaikeat tunteet ja rakennettava itsetunto uudelleen. Siksi sairastunut ripustautuu syömishäiriöön – se on ainut, mitä hänellä on jäljellä.

”Onneksi syömishäiriötä ei voi ottaa pois yhdessä yössä. Sen tilalle on nimittäin pakko keksiä muita keinoja säädellä ahdistusta.”

Lue myös: Mitä tapahtuu, kun valvoo kolme viikkoa putkeen?

Ulkonakin voi oksentaa

Näen kirjat äitini yöpöydällä. Syömishäiriöiden salainen kieli – miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa. Elämä kateissa – kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Välissä on esite syömishäiriötä sairastavien vanhemmille.

Kotona ei ole enää vaakoja. Ruokailun jälkeen muut pelkäävät, menenkö vessaan. Olen ovelampi. Lähden viemään roskia, sillä ulkonakin voi oksentaa.

Seuraavat vuodet syömishäiriöni seuraa minua uskollisesti. Niiden aikana sen oireet vaihtelevat: ahmimisjaksojen välissä yritän varata ajan rasvaimuun Tallinnassa tai käyn spinningissä seitsemän kertaa viikossa. Bulimia on mukana, kun muutan kotoa, lähden ulkomaille opiskelemaan ja käyn treffeillä. Se lohduttaa, kun olen surullinen, vihainen tai stressaantunut.

Alan kuitenkin hitaasti huomata, että bulimia ei enää helpota oloani tarpeeksi. Alan kyllästyä ystävääni, joka on takertunut minuun. Meskanen sanoo, että se on yksi parantumisen ydinasioista.

”Parantuminen edellyttää, että kyllästyy. Tarve syömishäiriöön ja siihen kuuluvaan hallinnan tunteeseen poistuu.”

Uura-Liina Lahti painottaa, että paraneminen on aina yksilöllistä. Siihen voivat vaikuttaa esimerkiksi säikähtäminen oireiden vakavuuteen tai oivallus, että ei halua sairauttaan enää.

”Avain paranemiseen lähtee sisältä. Tärkeintä on tiedostaa, että haluaa parantua. Vain itse voi parantua, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin. Syömishäiriötä sairastavan pitää oppia ottamaan vastaan apua. Se voi olla vaikeaa, sillä syömishäiriö ajaa yksinäisyyteen”, hän sanoo.

Toipuminen on aina mahdollista

Tilaan ravintolassa päivän suositusannoksen, joka kuulostaa ihanalta. Otan myös jälkiruoan. Ennen lounas olisi päättynyt oksentamiseen. Nyt ajatus tuntuu kummalliselta, sairaalta.

Paranemiseni on tapahtunut hitaasti. Sen aikana elämääni on kuulunut ylä- ja alamäkiä. Olen kohdannut myös suuria kriisejä, kuten läheisten kuolemia. Ymmärsin, että olen parantunut, kun kriisit eivät enää vaikuttaneet syömiseeni.

Lahti sanoo, että psyykkinen paraneminen syömishäiriöstä vie usein vuosia. Vaikka oireita ei enää ole, ajatukset voivat olla läsnä.

”Toipuminen alkaa, kun oireille ei ole enää tarvetta ja syömishäiriöajatukset jättävät rauhaan.”

Olen varma, etten enää tarvitse oireitani. Siksi on raadollista kuulla, että vain noin puolet bulimiaan sairastuneista toipuu täysin. Olisi siis ollut toinenkin vaihtoehto.

Paranemiseeni johti lopulta se, että ymmärsin valinneeni bulimian, koska minulla ei ollut muita keinoja. Sairaus turrutti muun muassa vanhempieni avioerosta johtuvan surun ja hylätyksi tulemisen tunteen. Paranin, kun opin sietämään ahdistusta ja uskalsin viimein selvittää, miksi 14-vuotias tyttö valitsi sairauden, ei elämää.

Bulimiani ei kuitenkaan ollut turha, päinvastoin. Syömishäiriö opetti tärkeimmän: Päästä irti. Elämää ei voi hallita.

Lue myös:

Miten kadehtia vähemmän?

Oletko sinäkin miellyttäjä?

Nämä 9 naista paljastavat kauneusvirheensä, joista he todella nauttivat

Cosmopolitan: ”Syömishäiriö on elämäni synkin salaisuus”

teksti Saara Ritvos
kuvat carlotta manaigo
Tilaa Elle

Seuraa Elleä