Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Salakuvauksen uhri: ”Häpeän tunne oli sietämätön”

22.01.2018

Toimittaja Inka Ikonen sai kuulla olevansa salakuvauksen uhri. Häpeä sai sanavalmiin naisen vaikenemaan. Kun hän vihdoin uskalsi avata suunsa, hän ei vielä arvannut, kuinka tärkeää se olikaan.

Istun sängyn reunalla ja tuijotan ulos ikkunasta tuulessa huojuvaa puuta. Havahdun, kun mies tarttuu kädestäni kiinni. Koko kehoni jännittyy. Kavahdan ja vedän käteni pois. Mies, jota tapailin vuosia sitten, on juuri kertonut tapailumme aikana kuvanneensa salaa, kun harrastamme seksiä. Omaan tarkoitukseen vain, hän vakuuttaa.

Meinaan oksentaa. Oloni on niin alaston. Miksi, saan lopulta kysytyksi. Hän ei osaa vastata mitään järkevää.

Häpeän tunne on sietämätön. Miten olen ollut niin typerä, että luotin häneen? Hoen päässäni lausetta: En ikinä, koskaan voi kertoa tästä kenellekään.

Päässäni humisevat vuoroin häpeä, pelko ja syyllisyys niin lujaa, etten kuule, mitä mies puhuu minulle. Itku saa koko kehoni tärisemään. Nyt vain lähdet pois ja piilotat mörön kaukaisimpaan kolkkaan kehossasi, ajattelen.

Hetkessä kela kuluu loppuun ja vaihtuu toiseen, tuttuun jankkaukseen: Olinko sittenkin tehnyt itse jotain väärin? Olin varmaan provosoinut käytökselläni sairasta mieltä.

Järki yrittää huutaa väliin heiveröisellä äänellään, että Inka hei, ethän sä voinut tietää. Tämä ei ole sun syy.

Kotimatkalla mietin, miten kerron tästä puolisolleni. Vai kerronko?

En ole yksin

Vuotta myöhemmin, eräänä tavallisena maanantaina maailma muuttuu. Elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin ahdistelutapauksesta alkanut #MeToo-kampanja räjäyttää hetkessä somen, ja feedini täyttyy kampanjaan osallistuneiden tarinoilla. Hashtagia käytti pelkästään Facebookissa ensimmäisen vuorokauden aikana 4,7 miljoonaa ihmistä.

Lukuisat Hollywood-tähdet kertovat joutuneensa Weinsteinin ahdistelemiksi. Ahmin naisten tarinoita ja mietin, miten he voivat olla noin rohkeita. Mielessäni pyörii oma kokemukseni. Olen vuoden ajan työntänyt asiaa pois mielestäni, ja nyt se lävähtää täydellä voimallaan vasten kasvojani.

Lisään omiin some-kanaviini tekstin #MeToo, mutten halua avata asiaa enempää. En, vaikka olen vuoden ajan kärsinyt sisääni haudatusta salaisuudesta.

Ja jos vielä mietityttää, mitä seksuaalinen häirintä oikein on: Se on sanallista, sanatonta ja fyysistä seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla loukataan toisen koskemattomuutta luomalla esimerkiksi uhkaava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri, määrittelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Se voi olla härskiä läppää, huomautus hameen lyhyydestä, tuhma viesti, kosketus tai jopa raiskaus. Seksuaalinen häirintä on kriminalisoitu, mutta häirinnäksi määriteltiin vain fyysinen koskettaminen.

Ilmiön laajuus kuvottaa ja järkyttää, mutta samaan aikaan oivallan, etten todellakaan ole yksin. Suomalaisista yläkouluikäisistä tytöistä seksuaalista häirintää on kokenut 60 prosenttia, pojistakin 46. Me vain olemme vaienneet.

EU:n alueella asuvista naisista 45–55 prosenttia on kertonut kokeneensa seksuaalista häirintää. Enemmistö seksuaalirikoksista jää silti yhä ilmoittamatta poliisille.

Kouraisu vs. raiskaus

Mikä sitten sai minut pysymään hiljaa? Ei ainakaan persoonani. Minua on luonnehdittu lapsesta saakka topakaksi. Työelämässä olen sanavalmis ja määrätietoinen, ja moni läheisistäni on kutsunut minua vitsikkäästi boss ladyksi asenteeni vuoksi.

Yleensä olen sanavalmis myös yksityiselämässä. Esimerkiksi: Rakastan tanssimista ja etenkin twerkkaamista. Odotan sitä, että saan vetää korot jalkaan, pikkumustan päälle ja pääsen tanssilattialle sheikkaamaan oikein huolella. Edellisellä kerralla tosin ehdin tanssia kokonaiset kolme sekuntia, kun joku oli hanurissani kiinni. Napsahdin välittömästi ja huusin: En minäkään koske sinuun!

Kun häiriköijä on tuntematon, osaan reagoida. Mutta kun joudun läheisen ihmisen tekemän seksuaalisen häirinnän uhriksi, olen heikko, voimaton – ja äänetön. Salakuvauksesta kuultuani päätin jättää rikosilmoituksen tekemättä, ihan vain säästääkseni itseäni. En kadu sitä, mutta se harmittaa, etten uskaltanut kertoa asiasta perheelleni. Sisäänrakennettu häpeän koneisto ruoski ja soimasi.

 

Lopulta päätin jättää rikosilmoituksen tekemättä, ihan vain säästääkseni itseäni.

 

Saman äänettömyyden kanssa kipuilee moni muukin. Moni ystäväni jätti osallistumatta #MeToo-kampanjaan, sillä he kokivat, ettei heidän kokemansa seksuaalinen häirintä ole ollut riittävän vakavaa. Vasta muiden kokemuksia luettuaan hekin tajusivat, miten absurdi ajatus on.

Facebook-statukset ja blogipostaukset johtivat siihen, että naiset alkoivat vertailla ja kilpailla kokemuksillaan. Kenellä on oikeus kertoa tarinansa ja kenen on syytä vain niellä kokemansa? Onko oikeus ahdistua perseen puristelusta, kun toinen on raiskattu?

Salakuvauksen lisäksi minua on kohdeltu kaltoin myös toisella tavalla. Olen ollut elämäni aikana kahdessa väkivaltaisessa suhteessa. Jokaisen iskun päätteeksi minä olin se, joka syytti itseään. En uskaltanut kertoa juuri kenellekään, mitä kotonamme tapahtuu. Hävetti niin saatanasti.

Mutta toisaalta olen saanut kuulla myös vihjaavaa huutelua ja tuntea liki huomaamattomia hipaisuja tanssilattialla. Espanjassa asuessani värjäsin vaaleat hiukseni mustiksi, koska en jaksanut kuunnella kiusoittelua.

Härski huuto ei tietenkään ole sama asia kuin vaikkapa parisuhdeväkivalta, eikä raiskaajaa pysäytä napakka vastaus. Mutta miksi erilaisia kokemuksia edes pitää asettaa vastakkain? En itse missään vaiheessa kokenut, että kanssasisaren kokema kouraisu ja sen jakaminen Facebookissa väheksyisi jotenkin minun väkivaltaisessa suhteessa kokemaani tuskaa tai salakuvauksesta seurannutta häpeää. Päinvastoin.

Mitä useampi seksuaalisesta häirinnästä ja sen eri lajeista puhui, sitä enemmän sain voimaa. Jos emme vastusta pienintäkin kouraisua, emmekö me silloin hyväksy ne?

Ja kun tarpeeksi monta kouraisua oli tehty näkyväksi, alkoi minusta tuntua, että voin vihdoinkin kertoa ääneen kokemuksistani.

Lue myös: Lotta Näkyvä: ”Olin varma, että joudun psykiatriselle osastolle”

Tiiliskivirakkautta

Pojat ovat poikia, kaikki tiiliskiveä pienempi on rakkautta ja rakkaudesta se hevonenkin potkii.

Nämä ovat ala-asteen opettajani reaktioita siihen, kun kerroin, että pojat kiusaavat. Haukkuvat, ilkkuvat, puristelevat ja läpsivät. Ja pam, päähäni iski ajatus, että tämä on kai sitten ihan ok ja ansaittua. Kerjään itse pojilta huomiota.

Huomaan vielä 28-vuotiaanakin tarkkailevani ulkonäköäni ja käyttäytymistäni ja kysyväni itseltäni, onko tämä hame sittenkin liian lyhyt. Ja kun harrastus on provosoivana lajina pidetty twerkkaus, mietin rooliani vieläkin enemmän.

Kun sain kuulla seksinauhoista, joiden pääosaa tahtomattani esitän, mietin silloinkin: Entä jos filmi on levinnyt nettiin? Reaktio on sama kuin ihmisellä, joka kaatuu liukkaalla jäällä ja kääntyy katsomaan, eihän kukaan nähnyt.

Toisaalta ala-asteen pihalla myös koulun pojat oppivat elämään siinä samassa maailmassa, jossa aikuiset eivät puutu heidän käytökseensä. Heidän annetaan machoilla kuin aikuiset, vaikka kivekset eivät ole vielä edes laskeutuneet.

#MeToo-kampanjan myötä on päädytty pohtimaan myös sitä, uskaltaako suomalaismies enää ollenkaan lähestyä naista. Ettei vain vahingossa tule ahdistelleeksi.

Keskustelu tuntuu miesten aliarvioimiselta. Kaikki miehet nimittäin eivät ahdistele, puristele tai salakuvaa. Ympärilläni on paljon fiksuja miehiä, jotka tuomitsevat moisen siinä missä naispuoliset ystäväni. Esimerkiksi puolisoni, jolle kerroin salakuvauksesta heti. Hän ei voinut käsittää, mitä miehen päässä on liikkunut. Eikä hän missään vaiheessa paheksunut minua, vaan tuki ja kuunteli. Hänen avullaan olen päässyt toipumaan kokemuksistani.

Ja yhtä lailla myös naiset ahdistelevat. Kampanja sai minutkin miettimään omaa käytöstäni ja sitä, miten puhun miehistä ja miehille. Välillä sanailuni on hyvinkin ronskia, ja joku voi kokea sen ahdistavana. Eikä se ole yhtään enempää oikein, vaikka olen nainen.

Kaikille on oltava samat säännöt, ja yksi säännöistä on ehdoton: toisen rajojen ylittäminen ilman lupaa ei ole ok.

Näillä vinkeillä pääsee pitkälle, myös tanssilattialla: Käyttäydy kuin ihminen ihmiselle. Kunnioita ja arvosta. Älä purista vaan tervehdi, kuten normaali ihminen ja kysy, miten menee. Silloin on aika vaikeaa olla ahdistelija.

Inka sai tietää joutuneensa salakuvauksen uhriksi samaan aikaan, kun julkisuudessa puitiin juontaja Axl Smithin salakuvausjupakkaa. Tapaukset eivät liity toisiinsa.

Viimeinen yhteydenotto

Lopulta minulle ei riittänyt pelkkä #MeToo-teksti Facebook-seinälläni. Kirjoitin koko salakuvaustarinan blogiini ja pelkäsin järjettömästi, mitä siitä seuraisi. Revittäisiinkö minut auki?

Pelkäsin turhaan. Moni lukijoistani muistutti, ettei kenenkään tarvitse sietää tällaista. Moni oli saanut voimaa painia omien mörköjensä kanssa. Sain kuulla olevani vahva, aito ja rohkea – tunnistin sen Inkan, joka tanssilattialla sanoo suorat sanat lääppijälle. Olin helpottunut ja vapautunut. Häpeä haihtui ilmaan.

Nyt asiasta ei enää vaieta. Mutta puhuminen on vasta ensimmäinen askel siihen, että asenteet muuttuvat. Seuraavaksi meidän uhrien pitää nähdä, että ahdistelijat ymmärtävät tekonsa ja muuttavat toimintaansa.

Pari päivää blogipostaukseni jälkeen sain toisenlaisen yhteydenoton, kun minua salakuvannut mies lähetti viestin. En ollut kuullut hänestä vuoteen. Pitkään mietin, reagoinko. Sitten päätin vielä kerran kysyä häneltä vastausta kysymykseeni, miksi hän teki sen. Ehkä vastaus antaisi päätöksen kaikelle kokemalleni.

”Rikoin lähes kaikkien niiden naisten luottamuksen ja oikeuden yksityisyyteen, joista olen koskaan välittänyt. Minulla ei ole mitään selitystä teoilleni. Olen pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus satuttaa ketään”, hän kirjoitti.

Mutta silti satutit.

Lue myös:

Oletko sinäkin miellyttäjä?

Sini Ariell: ”Inhosin kehoani vuosikausia”

Mikael Gabriel: ”Halusin menestyä, jotta sain pahan olon pois”

teksti Inka Ikonen
Kuvat james bennett ja kayt jones
Tilaa Elle

Seuraa Elleä