Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Ei ole olemassa hyviä häviäjiä

09.11.2018 Ei kommentteja

Tajusin nauttivani kilpailemisesta, kun kuusivuotiaana haastoin luokan pojat itsevarmana leuanvetokisaan. En tietenkään voittanut, kukaan ei saanut edes tangosta kiinni. Mutta siitä lähtien olen kilpaillut. Itseni ja muiden kanssa. Hakenut sitä tunnetta, kun voiton jälkeen jokin sisällä naksahtaa oikeaan asentoon. Sitä tunnetta, kun on hetkisen tyytyväinen itseensä ja saavutuksiinsa. Kunnes viiden minuutin jälkeen tajuaa haluavansa voittaa jotain enemmän.

Joillekin kilpailuhenkisyys on sisäänrakennettu ominaisuus. Rima asetetaan aina vain korkeammalle ja korkeammalle, jolloin jossain vaiheessa nieltäväksi tulee väkisinkin tappion katkera kalkki. Aina kun ei kai voi voittaa, ei edes Juventus. Nelson Mandela sanoi “ellen voita, opin”. En ole samaa mieltä. Häviämisestä voi toki yrittää oppia jotain, kuten hermojen hallintaa. Mutta jos häviäminen ei häiritse ja sen ottaa oppimiskokemuksena, niin siihen kannattaa totutella sillä siitä tulee tapa.

Sanotaan myös, että pitäisi olla hyvä häviäjä. Miksi ihmeessä pitäisi? Onko loppujen lopuksi kukaan hyvä häviämisessä? Ainakaan itse en ole koskaan oppinut siihen. Hallitsemaan tai hillitsemään sitä vitutuksen määrää mikä sisälläni kiehuu tappion hetkellä. Se ei mene pois.

Toki tälläisessä persoonallisuuden piirteessä on kääntöpuolensa. Siinä vaiheessa kun voittaa kahdeksanvuotiaan korttipelissä ja tuulettaa sekä sisäisesti, että huomaamattaan myös ulkoisesti, voisi viisaampi tajuta että homma menee vähän yli. Huomaan myös, että kyseinen piirre ärsyttää monia muitakin. Eikä siis vähiten tytärtäni, jolla tuntuu olevan täsmälleen sama voittamisen halu kuin äidillänsäkin. Siispä keskinäiset pelimme eivät ole juurikaan rentoutumista lautapelien parissa, vaan kahden voittoa tavoittelevan, periksiantamattoman persoonan jatkuvaa yhteentörmäystä.

Eikä oma kilpailuvietti rajoitu vain urheiluun ja peleihin. Ei tietenkään. Voittamisen pakko(mielle) tulee myös alueille, joissa ei ehkä pitäisi kilpailla. Omaa persoonaa ei vain pysty kytkemään pois päältä, vaikka välillä niin haluaisikin. Toisaalta voittamisen halussa on paljon hyvääkin. Se pakottaa yrittämään enemmän. Laittamaan kaiken peliin. Oli laji sitten mikä tahansa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Takki: Ellos

Nahkahousut: Dante 6 (Dots)

Kashmirneule: Lidl

Kengät: Chloe

Korvakorut: Aarikka by Teemu Muurimäki

Valokuvat: Minna Barbunakis

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Toimitus suosittelee

Tilaa Elle

Seuraa Elleä