Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Toimittaja Koko Hubara oli riippuvainen älypuhelimesta – näin hän onnistui vieroituksessa

23.12.2019

Toimittaja Koko Hubaralla oli ongelma: älypuhelimesta aiheutunut riippuvuus. Ratkaisuksi hän ryhtyi kahden kännykän käyttäjäksi.

Aloitin keväällä 2015 elämäni toistaiseksi pisimmän ja vähiten impulsiivisen älypuhelin- ja somedetoxini. Aiemmin lähdin somesta ilmoittamatta ja katosin koko maapallolta, koska jatkuva ruudulla roikkuminen häiritsi keskittymistä, koukutti ja teki minusta kateellisen kyttääjän. Tällä kertaa päätin miettiä rauhassa väline ja sovellus kerrallaan, mitä tunteita ne minussa herättävät, ja mitä oikeasti tarvitsen sujuvoittaakseni arkea digilaitteilla sen sijaan, että kuormitan niillä itseni henkihieveriin.

Detox jatkuu edelleen, ja neljän vuoden aikana olen päätynyt seuraavaan ratkaisuun: minulla on käytössäni sekä äly- että kapulapuhelin.

Älypuhelimessani, iPhone 5:ssä, ei ole ollut pariin vuoteen lainkaan sim-korttia. Käytän sitä satunnaisen wifin varassa ja yleensä offlinessa – aina silloin kun viitsin ottaa sen mukaani. Käytän sitä vähän samalla tavalla kuin tablettia käytetään: podcastien kuuntelulaitteena, kamerana ja chattailyyn kavereiden kanssa. Ainoat applikaatiot puhelimessani ovat Pinterest, Tinder, Messenger, New York Timesin digiversio ja Wolt.

Sähköpostia tietokoneelle, kiitos

Facebookia ja sähköpostia en huoli kumpaankaan laitteeseen, vaan katselen niitä vain tietokoneen ruudulta, tiettyinä aikoina päivästä ja tiettyihin tarkoituksiin, kuten töihin ja somekirppiksiin. (Tietokoneellanikin on internet-yhteyden katkaiseva applikaatio, jota käytän kun haluan keskittyä oikein ekstrakunnolla.)

Minulle ei tule juuri mitään ilmoitusviestejä näytölle, ja olen asentanut moniin sovelluksiin aikarajan, joka on kaksi tai kolme tuntia päivässä.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Instagramista, joka on ehdoton lempisomekanavani, olen poistunut määrättömäksi ajaksi, koska se yksinkertaisesti vei liikaa aikaani. Pakko myös myöntää, että koin sitä käyttäessäni usein kateutta ja katkeruutta ystävieni elämiä kohtaan, vaikka tiesin, että heidän somessa antamansa kuva on vain pintaa.

Kapulapuhelintani, Nokia 215:ttä, taas käytän puhelimena, herätyskellona, puhelinluettelona, ja periaatteeni on pitää sitä mahdollisimman paljon äänettömällä.

Tuntuu, että ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen minä kontrolloin laitteitani eikä toisin päin.

Kauan sitten IRC-galleriassa

Olen kai jonkin sortin semimilleniaali (syntynyt 80-luvun puolivälissä). Tarkoitan sitä, että olen elänyt ilman nettiä, somea ja älylaitteita ensimmäiset viitisentoista vuotta elämästäni, mutta sen jälkeen ne ovat olleet jokapäiväinen – ja -öinen – osa elämääni.

Some tuli ennen älylaitteita, jos vielä muistatte. Yläasteella aloin olla päivittäin aktiivinen Kiss FM:n chatissä, IRC-galleriassa, suomihiphop.comissa ja Lifesaver-räppikeskustelupalstalla, erilaisilla pro ana -sivustoilla sekä My Spacessa.

Introvertille, kaikenlaisista nörtti-ilmiöistä kiinnostuneelle tytölle some on ollut hieno väylä saada ystäviä ja kuulua jonnekin. Muistan, kuinka istua nökötin lapsuudenkotini olohuoneen keskellä, harmaan pöytäkonejötikän ääressä tuntikausia. (Ikätoverini Astrid Swan muuten kirjoittaa muistelmissaan Viimeinen kirjani, kuinka tapasi nuorena printata kaikki sähköpostinsa. Tunnistan tämän täysin.)

 

Välillä mietin, mitä kaikkea olisin saanut aikaiseksi, jos en olisi roikkunut vuosikausia elämästäni somessa.

 

Rekisteröidyin Facebookiin samana kesänä, kun luin yliopiston pääsykokeisiin, ja siitä tuli välittömästi paikka, jossa vitkastella ja vältellä velvollisuuksia viime tinkaan asti. Välillä mietin, mitä kaikkea olisin voinut saada aikaiseksi, jos en olisi roikkunut vuosikausia elämästäni somessa. (En kai ole ainoa, joka on käyttänyt tuntikausia työaikaa esimerkiksi ex-ihastusten vakoiluun?) Toisaalta, aika tekopyhää: koko urani toimittajana, kirjailijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana perustuu someen, aloittamiini blogeihin ja hashtageihin sekä ylläpitämiini somekanaviin.

Vieroitusoireita kapula kädessä

Ensimmäisen älypuhelimeni hankin vuonna 2009, minkä jälkeen pidin sellaista jatkuvasti kädessäni tai sen ulottuvilla, kytkettynä sosiaaliseen mediaan, aina vuoden 2015 loppuun saakka, jolloin iPhoneni varastettiin eräänä iltana metrossa lastenrattaiden kuomun päältä. Minulla ei ollut varaa ostaa kallista puhelinta enkä halunnut mitään epämääräistä käytettyä vehjettä, joten päädyin hankkimaan kahdenkymmenenkahdeksan euron neonvihreän Nokia-kapulan. Ei osamaksuja, ja se on minulla käytössä yhä edelleen.

Somenkäyttöni väheni vuorokaudessa radikaalisti, ja huomasin kärsiväni vieroitusoireista. Olen vastikään lopettanut tupakanpolton, ja prosessi oli lähes identtinen: olin monta päivää kireä ja kiukkuinen, pureskelin kynteni vereslihalle, oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Karkkia meni. Olen työskennellyt ennen kirjoittajanuraani päihdehoitoalalla, ja voin kertoa, että oireeni olivat tuttuja sieltäkin, joskin varmasti lievempiä.

Olo oli välillä lähes epätodellinen. Tuntui, että asiat eivät oikeasti tapahtuneet – esimerkiksi se, kun opetin lasta rullaluistelemaan tai kun olin ihastunut yhteen poikaan – jos en kirjoittanut niistä nasevaa postausta tai ottanut kaunista kuvaa jollakin ihanalla filtterillä. Halusin päästä äkkiä kaupungilta kotiin tietokoneelle tarkistamaan tykkäysmääriä. Tuntui, että jäin paitsi ystävyyksistä ja menoista, kun en ollut näkemässä reaaliajassa, mihin tapahtumiin minua kutsuttiin.

Minulle huomautellaan säännöllisesti, että näytän huumekauppiaalta, kun seisoskelen ratikkapysäkillä huutamassa neonkirkkaaseen kapulaani. Sen kuuluvuus on niin surkea, etten ole vuosiin kuullut, mitä asiaa ihmisillä on, kun he soittavat minulle. Vastaan summassa “joo”, “kyllä”, “aivan”, enkä ole vielä tähän päivään mennessä jäänyt kiinni.

Se mikä ei ole surkea, on puhelimeni akku. Se kestää parisen viikkoa kerrallaan. Osittain tämä johtuu tietenkin siitä, että vihaan puhua puhelimessa ja pidän puhelinta suurimman osan ajasta äänettömällä kassin pohjalla. Puhelinlaskuni on alle kymmenen euroa kuukaudessa.

Joka tapauksessa, olen tehnyt jonkin sortin aikamatkan takaisin vuosituhannen vaihteeseen, jolloin kännykkä, netti ja some olivat kyllä olemassa, mutta ne eivät olleet saatavilla vuorokauden ympäri eivätkä siksi hallinneet meitä samalla tavalla kuin nyt.

Teknologiagurujen jalanjäljillä

Alan etsiä netistä tietoa kännykkäriippuvuudesta ja someähkystä, ja huomaan, että siitä on kirjoitettu parin viimeisen vuoden ajan runsaasti. En ole näköjään yksin.

New York Timesin mukaan ihmiskontaktista on tullut muutamien viime vuosien aikana luksustuote. Siinä, missä älyruudut olivat vielä vähän aikaa sitten eliitin omaisuutta, niitä on nykyään niin halpa ja helppo tehdä, että lähes kaikilla on sellainen käytössään. Samaan aikaan kuulemme jatkuvasti tarinoita siitä, kuinka Piilaakson silmäätekevät ja heidän lapsensa elävät älylaitevapaata elämää. Chattailyn ja pelaamisen sijaan sijaan he puhuvat toisilleen kasvokkain, meditoivat, liikkuvat luonnossa ja ostavat asioita omien päätöstensä eivätkä algoritmien ehdottamien mainosten mukaan. Näin heille jää aikaa luovuudelle, jonka avulla he keksivät meille kaikkia näitä laitteita.

 

Piilaakson silmäätekevät ja heidän lapsensa puhuvat toisilleen, meditoivat ja liikkuvat luonnossa.

 

Jaron Lanier, teknologia- ja digialan pitkäaikainen johtava asiantuntija, muistuttaa kirjassaan 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, että meidän pitäisi olla kiinnostuneempia siitä, miten eri somekanavat ja hakukoneet keräävät meistä jatkuvasti tietoa. Eli siitä, ettei somekanavien todellinen tarkoitus ole välttämättä ihmisten yhdistäminen vaan aggressiivinen mainonta. Myös hän käyttää hyvin vähän mitään älylaitteita ja somekanavia. Olisiko tästä seuraavaksi hipsteritrendiksi?

Ei määrä, vaan laatu

Olen seurannut koko tämän neljä vuotta ruutuaikaani. Tuntuu kuin sitä olisi paljon vähemmän, mutta se ei pidä paikkaansa. Käytän älykännykkääni ajallisesti suunnilleen yhtä paljon kuin ennenkin, neljä viisi tuntia päivässä. Juju on siinä, että käytän sitä hyvin eri tavalla kuin ennen. Lähetän kuvia ja viestejä juuri niille ihmisille kenelle haluankin kertoa elämästäni. Olen alkanut kohdata hankalia ihmissuhteita kasvotusten sen sijaan, että metapostailisin kaikenlaista passiivis-aggressiivista tai vaahtoaisin tuntikausien chattikahakoissa. Luen lehden lähes päivittäin alusta loppuun sen sijaan, että roikkuisin algoritmien minulle valitseman informaation varassa.

Olen alkanut katsella maisemia ratikassa, opastamaan eksyneitä turisteja ja juttelemaan tuntemattomille mummoille ja papoille kadulla, koska pitkästä aikaa katson kävellessäni muutakin kuin ruutuani. Minusta kerääntyy edelleen dataa mainostajille ja poliittisille toimijoille, mutta en ole niille yhtä altis kuin ennen, koska vietän hyvin vähän aikaa fiideissä, enkä klikkaile sivuja niiden kautta auki juuri lainkaan. Selfietä en ole ottanut aikoihin.

En näe mitään syytä vaihtaa tätä järjestelyä. Itse asiassa olen asettanut uuden nelivuotistavoitteen: se on luopua kokonaan älypuhelimesta ja rajata tietokoneen kautta tapahtuvaa somenkäyttöä entisestään, esimerkiksi niin, että teen sitä vain tunnin päivässä, tai kahtena päivänä viikossa

Lue myös:

Kärsitkö puhelinriippuvuudesta? Toimittaja kokeili kahden päivän täyslakkoa

Oletko huomaamattasi töissä 24/7?

teksti koko hubara
kuvitus caroline suinner
Tilaa Elle

Seuraa Elleä