Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Oletko miettinyt minkälaista elämäsi olisi, jos et olisi tullut äidiksi niin nuorena? Mitkä ovat nuoren äidin haasteita? Koetko, että nuori äiti joutuu helpommin arvostelun kohteeksi? Mitä kaipaat eniten elämästä ennen lapsia?

Tulin äidiksi kolme viikkoa ennen kun täytin 23. Tiesin aina haluavani jossain vaiheessa elämääni äidiksi, mutta en ollut ajatellut sen tapahtuvat vielä niin nuorella iällä. Elämä kuitenkin tuli väliin ja sain lapset verrattain nuorena. Kaikki on aina tuntunut niin luonnolliselta ja hyvältä ja sen tunteen mukana ollaan menty.

Vanhemmuudessa on paljon haasteita. Haasteita, joista monet ovat kaikilla ihan samanlaisia – iästä riippumatta. Vastuunottaminen ja vanhemmaksi tulo saattaa tuntua ihan yhtä hurjalta 30 tai 40 kieppeillä, kuin miltä se tuntuu kaksikymppisille. Se, että nuoret vanhemmat saavat osakseen vähättelyä tai vanhemmuuden kyseenalaistamista on todella väärin. Jokaisella ihmisellä on oikeus itse määrittää se aika elämässään, milloin kokee olevansa valmis ja halukas vanhemmaksi. Tässäkin asiassa on ymmärrettävä ihmisten erilaisuutta; toisilla lasten hankinnan edellytyksenä saattaa olla tietynlainen taloudellinen tilanne, kun taas toisilla asia ei paina vaakakupissa niin paljon. Yhdet saattavat haluta elää pidempään itsenäistä elämää, kun taas toiset eivät pidä lapsia kovinkaan “vapautta” rajoittavana tekijänä. Pääasia on, että lapsi saisi rakastavan perheen, joka voi tarjota pikkuiselle turvallisen ja kaikin puolin tasapainoisen elämän.

Olen kiitollinen, etten itse ole koskaan kokenut joutuvani vähättelyn tai arvostelun kohteeksi olemalla nuori äiti. Ehkä se johtuu siitä, että puolisoni on minua kymmenen vuotta vanhempi, jolloin hän (tuolloin 33-vuotiaana) oli jo siinä “hyväksytyssä” iässä tulla vanhemmaksi. Olen myöskin ihminen, joka ei kovinkaan helposti annan muiden mielipiteiden vaikuttaa tai varsinkaan horjuttaa minäkuvaani. Ymmärrän, että monet (nuoret) äidit voivat olla tässä suhteessa hyvin erilaisia. Äidiksi tulon myötä kun ollaan niin herkässä tilassa ja vielä monen uuden asian äärellä. Siinä tilanteessa voi helposti ottaa muiden mielipiteet ja neuvot sydämeen. Monesti hyvällä tarkoitetut neuvot ja ohjeistukset saattavat vanhemmista tuntua arvostelulta. Siksi ehkä parasta olisikin muistaa antaa neuvoja ja vinkkejä vanhemmille ainoastaan silloin, kun he sellaisia itse pyytävät.

Vaikka en kokenut painetta vanhemmuudesta, oli minulla kuitenkin omat haasteeni nuorena äitinä. Niistä isoin oli tukiverkon puuttuminen. Kuinka ihanaa olisi ollut, jos edes yksi ystävistäni olisi kokenut raskauden ja vauva-arjen kanssani samaan aikaan. Tämä ei tietystikään ole tilanne kaikilla nuorilla äideillä, mutta yleensä lähempänä 30 ikää, kaveriporukoissa perheenlisäys alkaa olemaan paljon yleisempää kuin kaksikymppisten kaveriporukoissa. Esikoiseni kohdalla siis oma äitini oli ainoa henkilö, jonka kanssa kävimme läpi raskauttani ja sen jälkeistä vauva-arkea. Hän oli onneksi todella suuri tuki minulle, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Tilannettani ei myöskään helpottanut muutto Saksaan esikoisemme ollessa ainoastaan kolmen kuukauden ikäinen. Saksassa elin arkea pikkuisen kanssa pitkälti yksin. Toki mieheni oli kaiken mahdollisen ajan kanssamme, mutta oli itse työnsä puolesta äärimmäisen kiireinen. Minun haasteeni eivät siis liittyneet niinkään fyysisesti vauvanhoitoon tai sen rankkuuteen, vaan haasteeni olivat enemmän henkisiä. Olisin todella kaivannut ympärilleni ihmisiä, jotka käyvät läpi samaa elämänvaihetta. Olisi ollut ihanaa ja helpottavaa jakaa vauva-arkea ja erilaisia tuntemuksia ihmisten kanssa, jotka tietävät täsmälleen mistä puhun ja osaisivat antaa vertaistukea. Onneksi toisen lapsen kohdalla tilanne oli jo täysin toinen. Oli parasta, kun pääsi yhteisille vaunulenkeille tai pystyi vauvan kanssa mennä viettämään kiireetöntä aamupäivää ystävän luo. Se tunne, että et ole yksin lapsen kanssa aamusta iltaan – se oli henkireikäni.

Minulta todella usein kysytään mitä kaipaan eniten elämästäni ennen lapsia?  Tähän on hieman vaikea vastata, koska vastaus ei ole niin yksiselitteinen. Lyhyesti sanottuna en kaipaa mitään elämästäni ennen lapsia. Olen tällä hetkellä ja tähän elämäntilanteeseen niin tyytyväinen ja onnellinen kuin vain voin olla. Toki jos asiaa lähtee pidemmälle miettimään aina löytyy jotain pieniä asioita, joita joskus (hetkellisesti) huomaan kaipaavani. Niitä ovat esimerkiksi oma aika, jonkinlainen huolettomuus ja mahdollisuus tehdä asioita extempore. Joskus myös pysähdyn miettimään, että olipa se vaan helppoa aikaa, kun ei tarvinnut olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään.

Haluan samaan hengenvetoon huomauttaa, että näistä yläpuolella listaamistani asioista en ole kuitenkaan kokonaan joutunut luopumaan. Omaa aikaa on aina mahdollista järjestää, sen eteen täytyy vain nähdä hieman enemmän vaivaa. Tässä on tärkeää olla kumppanin kanssa samoilla linjoilla. Me esimerkiksi pyrimme mieheni kanssa antamaan toisillemme mahdollisimman paljon omaa aikaa, joka on äärimmäisen tärkeää lapsiarjen ja pitkien työpäivien keskellä. Meille on myös tärkeää, ettei kynnys kysyä omaa aikaa ole suuri. Lähtökohtana on, että aina kun toinen pystyy työnsä tai jonkin muun asian puitteissa toiselle aikaa “antamaan”, silloin sen teemme. Jokainen tarvitsee omaa aikaa, eikä se missään nimessä muutu lastensaannin jälkeen – päinvastoin.

 Minua harmitta kovasti se, miten negatiivisena ja jollain tasolla “kamalana” lapsiperhearki usein mielletään. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, että useammin lukee tai kuulee puhuttavan juurikin niistä arjen haasteista kuin niistä ihanista ja positiivisista asioista, joita vanhempana kuitenkin lasten kanssa kokee päivittäin. Voin vain kuvitella, että lapsettomille ihmisille särähtää korvaan monien vanhempien ristiriitaiselta kuulostava asetelma; valitetaan väsymystä, arjen kaoottisuutta tai kiirettä, mutta silti valituksen puheenvuoro päätetään johonkin tämän suuntaiseen lauseeseen;  “lapset ovat kuitenkin parasta ja ihaninta mitä elämässäni on”. Olisi virkistävää, jos ihmiset rohkeammin uskaltaisivat kertoa ja kirjoittaa myös niistä iloisista ja mahtavista hetkistä, joita kokee lastensa kanssa. Mielletäänkö se sitten onnellisuuden “paukuttamiseksi”? Toivottavasti ei, sillä elämässä ja arjessa ei voi koskaan olla liikaa positiivisuutta.

 Itse pyrin sanomisillani ja omalla esimerkilläni murtamaan tätä kuvaa lapsiarjen “kamaluudesta” ja antamaan positiivisempaa ja iloisempaa kuvaa elämästä pienten lasten kanssa. Haasteita toki on, mutta isomassa kuvassa positiivisemmat asiat painavat paljon enemmän. Elämässä muutenkin on hyvä keskittyä siihen mikä on hyvin, kuin niihin asioihin, jotka voisivat olla paremmin. Mitä tunnetta itsessässi vahvistat, se vahvistuu.

 

 

Photos: Kristina Pendonen / edit by me

Find here: Ruffled Knit / Earrings / Basic Knit / Chain Belt / Heels / Skirt / Bag

Neutraalien sävyjen, ruutujen ja klassisten housupukujen joukosta silmiin pomppaa yksi erottuva syystrendi: laventeli. Syksyn muotilavoja ja designermallistoja tutkiessaan onkin voinut huomata, että monia mallistoja yhdistää tämä suloinen trendiväri. Laventeli on samalla varsinainen statement-väri, mutta samalla myös pehmeä ja helposti yhdisteltävä sävy. Mielestäni parhaiten väri sopii yhteen klassisen mustan ja valkoisen parina. Kultaiset ja muut metallinhohtoiset asusteet sopivat kauniisti laventelin kaveriksi täydentämään huolitellut kokonaisuuden.

Psst. Itse rokkasin aika tasan kaksi vuotta sitten hyvin vastaavaa lilan sävyistä röyhelöneuletta, joka näkyy yläpuolen kollaasissa. Yhdistin neuleen mustien housujen ja kenkien kanssa ja käteen nappasin valkoisen käsilaukun. Kuka muistaa vielä tämän asun?

 

Aikaisemmin tällä viikolla pyörähdin työmatkalla Tukholmassa. Olin yhdessä Hannan (ja monien muiden) kanssa Nespresson vieraana juhlistamassa Nespresson ja ruotsalaisen pyörämerkki Vélosophyn yhteistyötä. Tästä inspiroivasta yhteistyöstä pääsette kuulemaan heti ensi viikolla paljon lisää täällä blogin puolella. Päivät Tukholmassa kuluivat tiiviisti siis Nespresson mukana, kun meille oli järjestetty mukavaa puuhaa päivien ajaksi. Oli mahtavaa kun pääsi myös tapaamaan uusia ihania ihmisiä ympäri maailmaa, sillä vaikuttajia, toimittajia ja muita alalla työskenteleviä ihmisiä oli tullut Nespresson vieraiksi aina Yhdysvalloista asti.

Päiväohjelman lomassa pääsimme myös aina silloin tällöin hetkeksi irtautumaan ja viettämään vapaamuotoista aikaa. Kävimme Hannan kanssa muun muassa töiden lomassa hieman pyörimässä Tukholman keskustassa ja tapasimme ihanat Lindan ja Alexan lounaan merkeissä Richessä. Päälleni valikoitui hyvin yksinkertainen mustavalkoinen asu. Bleiseri ja farkku yhdistelmällä kun ei voi koskaan mennä pieleen.

 

 

Photos: Hanna Väyrynen / edit by me

 

 

Luonnonvalkoinen ja vitivalkoinen, toimimaton liitto vai mielenkiintoinen yhdistelmä? Kyseistä trendiä on näkynyt valtavasti kuluneen kesän aikana. Olen aina tykännyt harmonisista värisävyistä asukokonaisuuksissa, joten eri valkoisten  yhdistelmä on mieleeni. Pilkullinen hame röyhelöineen on tyttömäinen vaatekappale, jonka pariksi klassinen ja yksinkertaisempi kauluspaita sopii hyvin. Koska eletään vielä loppukesää (elokuu on vielä kesäkuukausi, who`s with me?!), kädessä kesäinen olkilaukku ja jalassa narusandaalit.

 

 

 

Photos: Kristina Pendonen / edit by me

 

 

Tiedän, että tällä kertaa tartun jollain tavalla “loputon suo” -aiheeseen. Aiheeseen, joka tuntuu olevan niin iso kokonaisuus, että postaukseni on suoraan sanottuna pieni kärpäsen kakka isossa kuvassa. Joten taas kamppailen kahden vaiheilla; sanonko jotain vai olenko sanomatta mitään? Ajattelen kuitenkin, että jos edes yksi ihminen tämän postauksen luettuaan miettii omaa somekommentointiaan seuraavan kerran jättäessään kommentin jonnekin, on se minulle voitto!

Instagram-storejani seuraavat tietävätkin, että viime viikolla otin siellä esiin aiheen somekommentoinnista. Nimittäin mielestäni somekommentointi on lähtenyt ihan käsistä. Enää todella harvoin kommenttikentissä on luettavissa mitään positiivista tai edes jollain tasolla hyväksyvää kommentointia. Sen sijaan somesta saa jatkuvasti lukea piikitteleviä, halventavia ja suoranaista kiusaamista vastaavia kommentteja. Miksi näin?

Edellisen lauseen retorinen kysymys sai ehkä jotkut ajattelemaan, että minulla olisi tähän vastaus. Valitettavasti ei ole. Ainoastaan pohdintoja siitä, miksi ihmiset kommentoivat nykyään somessa niin ilkeään sävyyn ja miten sen saisi käännettyä parempaan ja positiivisempaan suuntaan.

Omassa työssäni ilkeä somekommentointi on arkipäivää. Vaikka negatiivisia kommentteja saan omiin kanaviini suhteellisen vähän (kiitos teille ihanat lukijani <3) tiedän, että muilla foorumeilla kommentointi käy kuumana. Itse en foorumeilla olevia keskusteluja lue, mutta aina välillä ikävään kommentointiin tulee törmättyä nettiartikkeleiden yms. muiden minusta nostettujen juttujen myötä. Kommentit ovat yleensä törkeitä, halventavia ja ilkeitä. Ja auta armias, jos joku keskusteluiden lomassa yrittää sanoa edes jotain positiivisen suuntaista, lytätään tämä henkilö ja hänen kommenttinsa nanosekunnissa alas. Miksi? Miksi näissä keskusteluissa annetaan “hyväksyvä” ääni vain ilkeille kommentoijille? Miksi ei voitaisi negatiivisuuden sijaan (tai ainakin sen ohella) ruokkia myös positiivisia ja rakentavia näkökulmia?

Aina puhutaan siitä, että somessa kommentoivat ilkeät ja kateelliset ihmiset, jotka vain purkavat omaa pahaa oloaan. En osaa sanoa ihmisten pohjimmaista syytä tarpeelle kommentoida netissä ilkeästi ja ottaa ihmisiä/asioita suurennuslasin alle lyttäämällä heitä. En osaa sanoa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Se, miksi somessa pääsääntöisesti kommentoidaan ilkeästi ja halventavasti, pelkään johtuvan ihmisten halusta saada mahdollisimman paljon huomiota kommenteillaan. Ilkeillä kommenteilla kun herätetään paljon enemmän mielenkiintoa ja huomiota, kuin positiivisilla kommenteilla. Valitettavasti. Huomion lisäksi kommentointiyhteisön kasvottomuus varmasti helpottaa ihmisiä kommentoimaan ikävästi. Kun yhteisö on kasvoton ja kommentoijat anonyymejä, törkeyksiä on helppo ladella ilmoille. Siksipä mietinkin; kuinka moni anonyymeistä ihmisistä jättäisi kommentin tuomatta esiin, jos se täytyisi sanoa kohdehenkilölle suoraan päin naamaa? Kuinka moni ilkeän kommentin laukoneista uskaltaisi nousta kommenttinsa kanssa täyden auditorion lavalle, satojen tuntemattomien eteen kertomaan mielipiteensä ääneen? En usko, että kovin moni. Siksipä toivoisinkin ihmisten ottavan seuraavan periaatteen somekommentointiin; kirjoita siellä ainoastaan sellaisia asioita, jotka voisit sanoa henkilölle suoraan kasvotusten ilman minkäänlaista häpeän tunnetta jälkeenpäin.

Olen kasvattanut vuosien varrella itselleni kovan kuoren, joten ihmisten ilkeät sanat tai ajatukset minusta harvoin satuttavat enää. Minulle riittää se, että minä ja lähimmäiseni tietävät minkälainen olen ja että minulla itselläni on hyvä fiilis itseni kanssa. Yhden negatiivisen vaikutuksen ilkeä somekommentointi on kuitenkin tuonut työhöni; en halua kanavissani kertoa niin paljon henkilökohtaisia asioita tai tuoda mielipidettäni esiin, koska mitä luultavammin se kuitenkin käännettäisiin taas päälaelleen ja minut tuotaisiin esiin negatiivisessa valossa. Siksi usein on parempi ja yksinkertaisesti helpompi olla sanomatta mitään. Tämä on hieman ikävää siinä mielessä, että mielelläni jakaisin syvällisempiä ja henkilökohtaisia asioita blogissani, joilla toivoisin tuovani hyvää ja mahdollista vertaistukea saman asian kanssa kamppaileville. Kuinka tärkeää olisi esimerkiksi avata aihetta lapsiperheen haasteista, joihin varmasti todella monet pystyisivät samaistumaan? Kuinka tärkeää olisi antaa ja saada vertaistukea ja muistutusta siitä, että niin monet muutkin kamppailevat ihan samojen haasteiden kanssa? Jos kuitenkin lähtisin avaamaan jotain tällaista haastetta, pahoin pelkään, että minut leimattaisiin heti “valittavaksi some-mammaksi, joka ei rakasta lapsiaan ja välittää vain itsestään”. Ja ei – en liioittele, tätä somemaailma valitettavasti nykyään on. Vaikka tiedän, että joukossa on paljon enemmän ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä, silti joukosta löytyy myös niitä, jotka haluavat ymmärtää väärin ja sitä kautta lietsoa negatiivisuutta.

Sain taannoisen ig-story avautumisen jälkeen teiltä todella paljon ihania ja rakentavia viestejä somessa. Kiitos niistä <3 Haluan muutenkin tämän postauksen somenegatiivisuuden keskellä nostaa esille ja kiittää teitä todella monia ihania ihmisiä siellä ruudun toisella puolen. Teidän ihanat, tsemppaavat ja kauniit sanat ja viestit ovat juuri niitä, miksi silti haluaa tehdä tätä työtä, vaikka ajoittan lokaa tuleekin niskaan. Saimme seuraajien kanssa oikein hyviä keskusteluja somekommentoinnista aikaan ja mietimme keskusteluissa monien kanssa sitä, että toivottavasti tämä järkyttävä somekommentointi ei johtaisi siihen, että kohta kukaan ei enää uskalla sanoa yhtään mitään? Vai onko se jo osaltaan mennyt siihen?

Voi olla, että tavoittelen mahdottomuutta, mutta edelleen mietin miten somemaailmaan saisi sellaisen positiivisen ja kaikin puolin hyväksytymmän ilmapiirin kaiken piikittelyn ja suoranaisen kiusaamisen sijaan? Täytyy muistaa, että somessa kommentoijilla itsellään on vastuu keskusteluiden tasosta. Seuraavan kerran siis jos mahdollisesti kommentoit jotain blogitekstiä, foorumikeskustelua, facebook-uutista tai vaikkapa nettiartikkelia sinulla on päätös edessäsi; lähdetkö mukaan loanheittoon ja negatiivisuuteen vai yritätkö tuoda keskusteluun mukaan rakentavaa ja positiivisempaa näkökulmaa?

 

 

Photos: Kristina Pendonen / edit by me

 

Elokuun 9. päivä on erityinen päivä meidän perheellemme. Tänä päivänä, tasan viisi vuotta sitten, sanoimme mieheni kanssa toisillemme tahdon. Muistan edelleen tuon päivän kuin eilisen. Päivä täynnä jännitystä, iloa, onnea ja ennen kaikkea rakkautta. Kaksi vuotta myöhemmin, elokuun 9. päivänä, saimme maailman parhaimman häälahjan, kun pieni ihana poikamme syntyi. Voi sitä onnen määrää <3 Eilen vietimme pikkuherran syntymäpäiviä. Tuntuu, että sanon tätä jatkuvasti, mutta huhheijaa kuinka nopeasti aika juoksee. Lasten iässä sen ajankulun todella huomaa. Eilen katselin lapsiani yhdessä juhlahumussa – isosisko ja pikkuveli. Tuo erottamaton kaksikko <3 How did we get so lucky? (crying face emoji)

Tämä päivä jos joku on erinomainen päivä pysähtyä miettimään ja arvostamaan sitä, kuinka onnekkaita olemmekaan, että olemme saaneet elämäämme niin paljon onnea ja rakkautta.

Tämän päivän kunniaksi haluan sanoa muutaman sanan siitä, mitä rakkaus meille merkitsee (spoiler alert; cheesy material coming up! :D). Meille rakkaus lähtee arkisista asioista. Rakkautta on toisen kaikin puolinen huomioiminen ja kunnioitus. Meidät tekee onnelliseksi yhdessä vietetyt hetket sekä toisen kanssa käydyt keskustelut. Puhumme avoimesti ja kaikesta. Rakkautta on samanlainen huumorintaju. Nauramme paljon ja keskitymme positiiviseen. Halaamme, suukotamme ja osoitamme hellyyttää toisillemme joka ikinen päivä. Olemme yhdessä vanhempia kahdelle maailman rakkaimmalle lapsellemme. Kerromme heille ja toisillemme, että rakastamme ja välitämme. Luotamme ja arvostamme. Sanomme kiitos ja olemme kiitollisia arjen isoista ja pienistä asioita.

Kiitos rakas näistä kuluneista vuosista. Kiitos, että tahdoit silloin ja tahdot nyt. Rakastan sua <3

Kirjoitin eilen blogissa organza-trendistä. Organzaa on näkynyt valtavasti (ja ehkä hieman poikkeuksellisesti) kuluneen kesän aikana, eikä trendin voittokululle näy loppua. Organzaa on voinut bongata lukuisien designereiden tulvan syksyn mallistoista. Juhlapukeutumisessa tätä kevyttä materiaalia on käytetty klassisesti jo pitkään, mutta nyt tämä juhlava materiaali tuodaan osaksi arkipukeutumista. Itse ihastuin tähän hempeän vaaleanpunaiseen yläosaan, jonka huomasin Majen liikkeessä. Paita on malliltaan hyvin klassinen, mutta juuri tuo erikoisempi materiaali tuo siihen mielenkiintoa. Vaaleanpunainen väri sopii mielestäni ihanasti vaalean farkun parina. Organzan läpinäkyvyys tuo tyylikästä seksikkyyttä asukokonaisuuksiin. Mitä mieltä olette?

Huom! Tarkkasilmäisimmät saattoivat ehkä huomata, että eilisessä postauksessa tämä paita jo vilahtikin kokoamassani kollaasissa. Huomasin juuri, että paita on nyt -50% alessa, eli mikäli yläosa kiinnostaa, suoran linkin paitaan löydät tämän postauksen alta.

Kuvat: Kristina Pendonen / edit be me

Find here: 1. Maggie Marilyn2. Beaufille (on sale!) / 3. Adoore / 4. Zara / 5. Maje (in sale!) / 6. Zara

Kuka muu rakastaa näyttäviä hihoja? Entäpä hienostunutta läpinäkyvyyttä? Jos vastasit kyllä, olet varmasti innoissasi tällä hetkellä suuresti esillä olevasta organza-trendistä? Organza on silkinohut aavistuksen jämäkkä materiaali, joka sopii erityisen hyvin hieman juhlavampaan pukeutumiseen. Olen aina rakastanut korostettuja olkapäitä, olivatpa ne sitten saatu aikaan olkatoppauksin tai puhvihihoin. Olen siis erittäin innoissani myös tästä organza-trendistä ja erityisesti hihoista, joissa ollaan käytetty kevyttä organza-kangasta. Varsinkin Zaran valikoimassa on näkynyt paljon organzaa pitkin kesää sekä myös nyt alkusyksyn mallistoissa. Organza mielletään yleisesti juuri juhlapukeutumiseen mihin se soveltuukin erinomaisesti, mutta itse pukisin mielelläni organza topin yhteen korkeavyötäröisten farkkujen kanssa.

(Parempia kuvia kollaasissa päälläni näkyvästä mustasta mekosta organza-hihoilla löydät täältä!)

Tilaa Elle

Seuraa Elleä