Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Mitä tapahtuu, kun valvoo kolme viikkoa putkeen?

28.03.2018

Kaikki alkoi univaikeuksina. Lopulta kolmen viikon nukkumattomuus sai Miia Rantosen romahtamaan niin pahasti, ettei hän enää uskonut pääsevänsä pois sairaalasta.

Makaan kihlattuni äidin sohvalla. Aurinko paistaa kirkkaampana kuin koskaan, mutta minä olen valkoinen kuin lakana. Olen valvonut kolme viikkoa putkeen.

Jalkani tärisevät hallitsemattomasti, niihin ihan sattuu. Sydän hakkaa epätasaisesti, oksentelen. En muista, milloin olen viimeksi käynyt suihkussa. Jos en pian sekoa lopullisesti, niin vähintään kroppani sanoo sopimuksensa irti: pelkään saavani sydänkohtauksen.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että vain kuukautta aikaisemmin elin suhteellisen normaalia, joskin kiireistä, elämää.

Päällisin puolin kaikki oli hyvin. Olin unelmieni työssä ekokosmetologina ja myynnin- ja markkinoinnin assistenttina. Minulla oli pitkään jatkunut parisuhde, uusi viihtyisä koti ja rakas joogaharrastus. Ja lisäksi pään sisällä tikittävä aikapommi, josta en vielä tiennyt mitään.

Lue myös: Juulia: ”Hyvä itsetuntoni on rakentunut kokemusten kautta”

Viikon itkuputki

Ihan varoittamatta kaikki ei tapahtunut. Olin edellisen vuoden kärsinyt erilaisista vaivoista. Vatsani oli jatkuvasti sekaisin ja ihoni puski epäpuhtauksia. Iltaisin pääni kävi ylikierroksilla ja pyöritti kuluneiden ja tulevien päivien tapahtumia.

Saatoin ravata vessassa ennen nukahtamista kymmenen kertaa, ja unen saamiseen meni monta tuntia. Olin ihmeissäni, mutta toisaalta herkkäunisena olin tottunut pätkittäiseen ja kevyeen uneen.

Tiedän nyt, että suurin syy tähän olin minä itse. Olen murehtija ja elin liian kiireistä elämää. Vaikka tein paljon mukavia asioita, kaipaa mieli välillä lepoa niistäkin. Olin pistänyt muut ihmiset oman hyvinvointini edelle ja kuvitellut, että minulla on leveämmät hartiat kuin onkaan.

Siitä huolimatta koin, että olin onnellinen ja elämääni pääosin tyytyväinen. Olin vain niin kovin herkkä, selitin itselleni. Podin myös valtavaa maailmantuskaa. Pariisin terrori-iskuja itkin kokonaisen viikon. Se sai minut havahtumaan, etten ehkä voi kovin hyvin.

Väsymys tekee ihmiselle outoja asioita. Minut se sai viettämään kaiken ylimääräisen ajan hätääntyneenä Googlessa peläten erilaisia sairauksia. Viimeinen niitti oli pienen pieni patti vasemmassa nivusessani. Lääkärikään ei tiennyt mikä se oli, mutta määräsi antibioottikuurin.

 

Enää eivät auttaneet self-helpit, huolihetket, jooga tai meditointi – keinot, joista olin ennen saanut mielenrauhaa. Kamelin selkä oli katkennut.

 

Väsymystilan lietsomana aloin pelätä patin pahanlaatuisuutta – ja potea huonoa omaatuntoa siitä, että olin sairauslomalla vuoden kiireisimpään aikaan. Lääkäri heitti minulle, että nivuspattini voi johtua stressistä. Tähän minun olisi pitänyt tajuta tarttua.

Koska elämä osaa yllättää, en sairastunutkaan itse vaan kihlattuni sairastuu yllättäen. Vaikka hän pääsi pian hoitoon, huoli pahensi univaikeuksiani. Pääni pyöritti öisin asioita kuin mylly.

Silloin eivät auttaneet self-helpit, huolihetket, jooga tai meditointi – keinot, joista olin ennen saanut mielenrauhaa. Kamelin selkä oli katkennut. En enää nukahtanut ollenkaan.

Lue myös: Sini Ariell: ”Inhosin kehoani vuosikausia”

Unettomuus vei osastolle

Lähes kuukautta myöhemmin makaan zombina kihlattuni äidin sohvalla, enkä ole nukkunut 21 vuorokauteen. Tuijotan kattoa pystymättä tekemään enää mitään.

Olen kolmen viikon aikana yrittänyt saada apua itselleni: käynyt toistuvasti päivystyksessä ja yksityisellä vastaanotolla. Toiset määräsivät lämmintä maitoa ja melatoniinia, toiset vahvaa rauhoittavaa, Rivatrilia.

Odotan puhelua lääkäriltä – se on yksi elämäni pisimmistä piinoista. Kun puhelin soi, minulle luvataan vihdoin osastopaikka. Muistan taksimatkasta sairaalaan vain sen, miten yritän kirjoittaa ystäville WhatsApp-viestiä. Puhelimen näyttö on niin kirkas, että kirjaimet lentelevät.

 

Tiedostan olevani mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla ja saan slaagin: En minä kuulu tänne, minua vaivaa vain unettomuus!

 

Luulen päässeeni paikkaan, jossa minut pistetään tippaan ja tainnutetaan uneen, mutta sellaista ei kuulemma tehdä Suomessa. Minun pitää jälleen sinnitellä iltaan.

Tiedostan olevani mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla ja saan kauhean slaagin: En minä kuulu tänne, minua vaivaa vain unettomuus! Minun on pakko päästä takaisin töihin!

Jostain nousee äärimmäinen häpeä. Ympärilläni on ahdistuneita, masentuneita, hyvin surullisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Sängylleni tuodaan keltainen sairaala-asu, vaaleanpunainen aamutakki, lötköt sairaalasukat, kengät ja sairaalan viikko-ohjelma. Alan itkeä hysteerisesti.

Kihlattuni halaa ja toteaa kyynelsilmin: Miia, tämä on nyt oikea paikka sinulle, täältä saat apua.

Ensimmäisenä yönä nukun lääkkeiden avulla kaksi tuntia. Herättyäni horjun sairaalan käytävillä, kun yöhoitaja toteaa, ettei minulle voi antaa enempää lääkettä. Olen kuulemma jo nyt niin ”sedatoitunut”: siis totaalisen lääkitty, sekavassa aivosumutilassa. Mieli voi pitää ihmisen hereillä vahvasta lääkityksestä huolimatta.

Siinä minä, entinen lääkkeiden vastustaja, hortoilin sairaalapyjamassani pidellen seinistä tukea. Minä, joka pari vuotta aiemmin ajattelin, että unettomuuteen auttaa meditoiminen.

Lue myös: Lotta Näkyvä: ”Olin varma, että joudun psykiatriselle osastolle”

Itsetuhoisuus ja haamumoodi

Pahin oli vielä edessä. Pääsin kotiin, mutta sairaalajaksot seurasivat tiheästi toisiaan. Osastolla oksentelin ja konttasin pitkin lattioita. Luulin, että viettäisin sairaalassa loppuelämäni.

Erään osastojakson jälkeen kävelin meren rannalla ja huomasin ajattelevani: jos hukuttautuisin aaltoihin, minun ei tarvitsisi enää kärsiä. Kotona veitset piti piilottaa, sillä tuijotin niitä useita tunteja.

Itsetuhoisuutta taas seurasi vaihe, jolloin en tuntenut mitään. Muutuin puhumattomaksi haamuksi. Vuodeosaston ruokalassa en jaksanut nostaa katsettani seurustellakseni muiden kanssa. Istuin vain hiljaa ja pyöritin haarukkaa lautasella. Koko ajan tiedostin, kuinka entinen minä olisi jutellut heidän kanssaan.

Laihdun kymmenen kiloa, ja hiukset lähtivät tupoittain päästä. Potilaspapereissani on merkintä: ”Miian ainoa tavoite on kävellä vuodeosastolta päiväosastolle ja pestä hampaat.” Tuo tavoite vaati tuskallisen paljon voimia.

Lue myös: Oletko sinäkin miellyttäjä?

Sisilian taivaan alla

Lopulta käännös parempaan tapahtui, kun lähdin kihlattuni kanssa sairaalajakson päätyttyä Sisiliaan. Itkin koko menomatkan, mutta yhtä aikaa ajattelin, ettei minulla taida olla mitään menetettävää. Matka vei hetkeksi pois sairaalamaailmasta.

Etelä-Italian hämärinä iltoina sain maata altaalla aurinkotuolissa viltin alla ja katsella vaaleanpunaista taivasta, yllä lentäviä lepakoita ja aistia tuulenvireen. Silloin tunsin ensimmäisen kerran rauhan. Tuohon aurinkotuoliin palaan edelleen mielessäni uudestaan ja uudestaan.

Oleellisinta ei ollutkaan matkustaminen vaan rauhan tunteen saavuttaminen. Se oli minulle iso, toivoa antava juttu, sillä en ollut aikoihin tuntenut mitään.

Kun sitten syksyllä aloitin kymmenen viikkoa kestävän kuntouttavan päiväsairaalajakson, sain päiviini pakollisen rytmin, aloin syödä säännöllisesti ja löysin toisista potilaista vertaistukea. Tärkeää oli myös ihana lääkäri, joka valoi minuun jatkuvasti toivoa ja osasi selittää tilanteeni hyvin ymmärrettävästi.

Sairaalajakson lopussa tein vaikean päätöksen ja lopetin melkein seitsemän vuotta kestäneen suhteen kihlattuni kanssa. Suhteemme oli tullut tiensä päähän, ja tiesin, että minun oli pakko keskittyä itseeni.

Lue myös: Mikael Gabriel: ”Halusin menestyä, jotta sain pahan olon pois”

Ei tarkoittaa kyllä

Palasin entisiin töihini tammikuussa runsas vuosi sitten. Aluksi syytin itseäni siitä, etten kyennyt samaan kuin ennen. Joskus pelkkien saksien etsiminen oli liikaa. Tunsin itseni huonoksi, vaikka työkaverini iloitsivat pienistäkin onnistumisistani. Ensin jaksoin vain tunnin viikossa, sitten kolme ja nyt teen viikossa jo neljä kuuden tunnin päivää.

Päätin heti, etten aio hävetä kokemustani. Tiedän, että kenelle tahansa voi käydä näin. Reilun vuoden kestänyt terapia on myös avannut minulle paljon näkemyksiä siihen, miksi jouduin tähän tilanteeseen.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja vähitellen vahvistunut niin, että uskallan sanoa ei, kun rajani tulevat vastaan. En ota ylimääräisiä työvuoroja ja perun tapaamisia silloin, kun en jaksa, vaikka kyseessä olisi rakas ystävä. Aina kun sanon ei, sanon kyllä itselleni.

Olen löytänyt uuden kumppanin, joka ymmärtää, mitä käyn läpi, mutta vielä tärkeämpää: tiedän rajani jaksamisen suhteen myös parisuhteessa. Tiedän lisäksi sen, että pärjään yksinkin.

Nykyään nukun vähintään seitsemän tuntia yössä, yleensä enemmänkin. Nukun myös päiväunia aina kun huvittaa.

Tämänhetkinen diagnoosini on keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Masennus on hoidettavissa, eikä se välttämättä ole koko loppuelämäni diagnoosi. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sen sijaan on usein pysyvä kumppani, mutta sen kanssa voi oppia elämään. En tule olemaan enää se sama Miia kuin ennen tätä kaikkea, mutta en toisaalta haluaisikaan.
Uusi Miia pitää itsestään parempaa huolta ja on aikamoisen sinnikäs selviytyjä.

Miia Rantonen on 31-vuotias luonnonkosmetiikkaan erikoistunut kosmetologi, joka kirjoittaa blogia nimellä Miia Johanna.

teksti Miia Rantonen
kuva Anu Rantonen
Tilaa Elle

Seuraa Elleä

The access_token provided is invalid.