Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Lannistatko sinäkin huomaamatta ystäviäsi?

09.05.2019

Toimittaja ja kirjailija Sisko Savonlahti luuli olevansa aina varma kannustaja, mutta saikin itsensä kiinni ystävän tyrmäämisestä.

”Sopisikohan tämä minulle?” ystäväni kirjoitti WhatsAppiin ja lähetti minulle linkin työpaikkailmoitukseen.

Klikkasin sen auki. Kuten työpaikkailmoitukset aina, tämäkin oli täynnä lennokkaita adjektiiveja, jotka saivat työn kuulostamaan arkisen puurtamisen sijaan pikemminkin päivältä huvipuistossa. Kaikki työnkuvassa oli upeaa, ennennäkemätöntä ja uskomatonta. Työhön soveltuvilta ihmisiltä edellytettiin kykyjä, joita en ollut tiennyt olevan olemassakaan. Mietin, mitä vastaisin ystävälleni, joka eittämättä kaipasi kannustusta. Kirjoitin:

”Voisihan se sopia.”

Ystäväni luki viestini saman tien. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten hän alkoi näpytellä minulle vastausta. Siinä ei kestänyt kauan.

”Just.”

Hämmennyin ja luin keskustelumme uudelleen. Tiedän, kuinka raskasta työnhaku on. Jo pelkkä ilmoitusten lukeminen voi saada kyseenalaistamaan oman osaamisensa. Päätin lähettää ystävälleni uuden viestin. Kirjoitin siihen: ”Hae ihmeessä!” Lisäsin lauseen perään hassunhauskan emojin korostaakseni sitä, kuinka täynnä intoa olin. Jäin odottamaan ystäväni vastausta – ja miettimään omaa käytöstäni. Miksen ollut kannustanut ystävääni enemmän? Olinko minä lannistaja?

Huono ystävä

Olen aina halunnut olla ihminen, joka tukee ystäviään niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, mutta tunnustan, etten ole aina onnistunut siinä. Kaksikymppisestä lähes kolmekymppiseksi vietin angstin vallassa. Ensimmäinen poikaystäväni oli jättänyt minut sanomatta sanaakaan, toinen taas teki saman ilmoittamalla minulle asiasta tekstiviestillä. (Viesti oli lyhyt ja informatiivinen: Hän oli ihastunut toiseen naiseen festareilla, piste.) En saanut opiskelupaikkoja, joita hain ja tein töitä, joissa en tuntenut kehittyväni. Tunsin itseni tyhmäksi, rumaksi ja arvottomaksi enkä epäröinyt sanoa sitä.

Houkuttelin ympärilleni ihmisiä, joiden ego oli yhtä olematon kuin omani, ja hyvä niin: heistä tuli parhaita ystäviäni ja heidän avullaan selvisin vaikeuksieni läpi. Nauroimme itsellemme yhdessä, koska se oli paitsi hauskaa myös oiva selviytymiskeino.

Kun olin tarpeeksi monta kertaa sanonut ystävilleni, että minä olen täysi nolla enkä tule koskaan onnistumaan missään, aloin pitää sitä kiistattomana tosiasiana.

 

Vähemmänkin hyvää siitä valitettavasti seurasi: Totuin omalla kustannuksellani vitsailuun. Kun olin tarpeeksi monta kertaa sanonut ystävilleni, että minä olen täysi nolla enkä tule koskaan onnistumaan missään, aloin pitää sitä kiistattomana tosiasiana. Siltä se usein kyllä tuntuikin. Halusin poikaystävän, mutta poikaystävän sijaan sain pelkkiä yhden illan juttuja. Unelmoin ammatista vapaana toimittajana, mutta kun olin raivannut tieni alalle, ei se ollutkaan sitä mitä olin odottanut. Haaveilin kirjan kirjoittamisesta, mutta tiesin, että kustannussopimuksen saaminen oli äärimmäisen harvinaista – ja mistä minä edes olisin voinut kirjoittaa?

Oma elämäni junnasi paikallaan samaan aikaan, kun ystäväni opiskelivat, tekivät töitä ja löysivät itselleen poikakavereita. Kun he kertoivat minulle uusista työpaikoistaan tai siitä, miten rakastuneita he olivat, en osannut iloita heidän puolestaan vaan hymyilin tekohymyä. Ainoa ajatukseni oli, miksei mitään hyvää voinut koskaan tapahtua minulle.

Kohti unelmia

Päätin perustaa blogin, johon saisin purkaa turhautumistani. Omista epäonnistumisista kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta samaan aikaan, kun media täyttyi menestystarinoista. Tuntui, että olin valovuosien päässä ihmisistä, jotka puhuivat boksin ulkopuolella ajattelemisesta, epämukavuus-
alueelle menemisestä ja kasvuyrityksistä. Parin vuoden päästä panin blogini tauolle ja aloin kirjoittaa kirjaa. Kerroin siitä ihmisille ympärilläni, koska olin lukenut, että unelmiensa ääneen sanominen tekee niiden toteutumisesta todennäköisempää. Ystäväni kannustivat minua, mikä oli tärkeää. Mutta sitten minulle tuli huono päivä ja hautasin tekstit työpöytäni kansioon. Halusin aloittaa alusta.

Tämä kuvio toistui vuosien aikana monta kertaa, ja tasan yhtä monta kertaa minä ilmoitin ystävilleni suureellisesti uudesta kirjaprojektistani. Oliko siis ihme, etteivät he enää kymmenennellä kerralla jaksaneet olla yhtä kannustavia kuin ensimmäisellä kerralla? Blogini alkoi sentään saada lukijoita. Myös seuraajamääräni Twitterissä kasvoi. Tuntui kummalliselta, että muutkin kuin ystäväni halusivat lukea kirjoituksiani. Se kannusti minua jatkamaan. Ahkera avautuminen teki minusta koko ajan paremman kirjoittajan, ja viimein, kesällä 2017 sain sähköpostin kustantamosta. Minulta kysyttiin, olenko koskaan ajatellut kirjan kirjoittamista.

Vuoroin vieraissa

Esikoiskirjani julkaistiin viime syksynä. Se sai paljon huomiota ja kehuja, mikä kohotti itsetuntoani. Olen juhlinut kirjaa parhaiden ystävieni kanssa, mutta tavannut myös paljon uusia ihmisiä. Heistä yksi pyysi minua hiljattain kahville. Vastasin kutsuun myöntävästi. Kahvilassa selvisi, että nainen oli stressaantunut. Yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan ja mielestäni onnistuinkin siinä. Vietimme mukavan illan ja päätimme tavata joskus uudelleen.

Parin päivän päästä sain naiselta sähköpostia. Hän pahoitteli, että oli puhunut tavatessamme vain työstään.

”Ei se mitään”, vastasin. ”Minusta oli pelkästään ihanaa puhua vaihteeksi jostakin muusta kuin kirjastani.”

Olen aina halunnut olla ihminen, joka tukee ystäviään niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, mutta tunnustan, etten ole aina onnistunut siinä.

 

Uuden ystäväni anteeksipyyntö jäi päähäni pyörimään. Ei minua haitannut ollenkaan se, että hän kertoi stressistään. Päinvastoin, olin otettu siitä, että hän luotti minuun tarpeeksi kertoakseen minulle todelliset kuulumisensa sen sijaan, että olisi tyytynyt small talkiin. Kaikilla meistä on joskus vastoinkäymisiä. Kunpa nainen olisi itselleen armollisempi, ajattelin.

Sitten tajusin, että ehkä voisin itsekin olla. Jos kerran parhaat ystäväni olivat jaksaneet minua 15 vuotta, on kai minustakin ollut heille jotain iloa. Oivallus antoi minulle rohkeutta lähettää viestin uutta työpaikkaa etsivälle ystävälleni, jonka kannustamisessa olin epäonnistunut. Halusin hänen tietävän, että olen aina valmis tsemppaamaan häntä työnhaussa ja muutenkin. Hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni.

Suu auki

Ystäväni vastaus saapui tunnin kuluttua viestini lähettämisestä. Olin kysynyt häneltä suoraan, olenko minä lannistaja.

”Et”, ystäväni viestissä luki. ”Sinähän aina kannustat minua.”

Olin ihmeissäni.

”Enkö minä muka aina kommentoi työnhakujasi lähinnä sanomalla, että senkus haet?”

”Eikö se ole kannustavaa?” ystäväni näpytteli.

”Kai minä voisin asian esittää innostuneemminkin”, kirjoitin.

”Minulla on varmaan innostavuuden osalta rima aika matalalla”, ystäväni vastasi ja minua alkoi naurattaa.

Silloin tajusin, mikä ystävissäni on parasta. He ovat itseironisia ja saavat minut nauramaan joka päivä. Sellainen ystävä minäkin haluan olla.

Mutta ihan kaikelle ei kannata nauraa. Siitä sain muistutuksen, kun menin käymään antikvariaatissa pari viikkoa minun ja ystäväni keskustelun jälkeen. Huomasin kirjoja pursuavan hyllyn päällä pienen lapun. Siinä luki: ”Oletko aina haaveillut kirjailijan urasta? Lopeta.”

Lähdin kotiin Victoria Beckhamin elämäkerta kainalossani ja tein vakaan päätöksen: minä en ikinä lopettaisi haaveilemista

Sisko Savonlahti on toimittaja ja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjan kirjoittaja, joka potee huonoa omaatuntoa siitä, että kertoo lehtiartikkeleissa ystäviensä yksityisasioita.

Lue myös:

Oprah: ”Meditointi auttaa tajuamaan, että et ole maailman napa”

Ronja Salmi oman ohjelman teosta: ”Se luottamuksen määrä oli ihan huikeaa”

Koko Hubara: ”On vaikeaa pitää itseään kauniina, jos ei näe missään itsensä näköisiä naisia”

 

teksti Sisko Savonlahti
kuva Aliisa Ahtiainen
Tilaa Elle

Seuraa Elleä