Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Irtisanottu kertoo tarinansa: näin selvisin potkuista

12.02.2016

Irtisanomisuutiset ovat nykyään arkipäiväisiä kuin kaurapuuro. Mutta miltä potkut tuntuvat? Irtisanottu toimittaja Leena Lukkari kertoo tarinansa.

Olimme tuijottaneet velttoja talouskäppyröitä väsyksiin asti ja koettaneet saada niihin eloa. Turhaan. Kun entisellä työpaikallani ilmoitettiin yt-neuvotteluista, se ei tullut kenellekään yllätyksenä.

Se oli yllätys, että työpaikan ilmapiiri muuttui heti. Alkoi kyräilyn aika. Läpinäkyvässä organisaatiossa oli yhtäkkiä salaisuuksia. Huomasin tarkkailevani kollegoiden eleitä ja äänenpainoja. Tiesikö joku enemmän kuin minä?

Arvuuttelin, keitä irtisanotut olisivat. Ketkä ovat yritykselle arvokkaimpia, ketkä sopeutuvat parhaiten muutoksiin? Kuka on kivoin?

Tiesin kuuluvani riskiryhmään. Jaoin työaikani kahden osaston kesken, ja toinen niistä lopetettaisiin. En halunnut ajatella itseäni rönsynä, mutta epäilin näyttäväni Excel-taulukossa sellaiselta.

Olin silti toiveikas. Olinhan ollut talossa yli kymmenen vuotta, kehittynyt ja saanut uusia työtehtäviä.

Järjellä tiesin, että irtisanomiset johtuivat taantumasta ja digitalisaation haasteista.

Järki ei muuta sitä tosiasiaa, että yt-neuvotteluissa ihmiset pannaan riviin, heidän arvonsa punnitaan, ja ne, jotka katsotaan hyödyttömiksi, irtisanotaan. Näin tapahtui viime vuonna 12 447 ihmiselle.

Jokaisen numeron takana on se viimeinen työpäivä. Sellainen minullakin oli edessäni.

Irtisanominen yllättää aina

Kolmen viikon yt-kyräily päättyi irtisanomispäivään. Siihen mennessä olin jo oppinut, että määräaikainen työsuhde on sitovampi kuin vakituinen. Monella vasta taloon tulleella oli paremmat mahdollisuudet säilyttää työpaikkansa kuin minulla. Se tuntui epäreilulta.

Kymmenen aikaan pöytäpuhelimeni pärähti soimaan. Melkein kuulin, miten avokonttori pidätti hengitystään. Keventääkseni tunnelmaa hihkaisin tekopirteästi ”I got the call”. Ketään ei naurattanut, ja vähiten minua.

Vaikka olin valmistautunut tilanteeseen, se pääsi yllättämään.

Samaa sanovat useimmat irtisanotut, joita IBF Business Schoolin professori Marjo-Riitta Diehl on tutkimuksissaan haastatellut.

”Ihmisellä on taipumus toivoa parasta viimeiseen asti. Samoin kuin vakavasti sairaat voivat jo aavistaa testitulokset, mutta vasta kun lääkäri kertoo diagnoosin, siitä tulee totta”, Diehl vertaa.

Minun totuuteni odotti viereisessä neuvotteluhuoneessa. Työnsin vaaleanvihreän työtuolini taaksepäin. Se nitkahti tutusti mutta päästi minut menemään. Vilkaisin pikaisesti kollegoihin. Näin katseissa myötätuntoa, pelkoa ja avuttomuutta.

Neuvotteluhuoneessa oli kaksi ihmistä: lähin esimieheni ja entinen lähin esimieheni. Molemmat tunsivat minut hyvin.

Heistä näki, että tilanne oli heille epämukava, mutta minulla ei ollut heille myötätuntoa. Ajattelin, että nyt vain hoidetaan homma pois päiväjärjestyksestä.

Olin kuvitellut, että istumme alas ja juomme kahvit, jutustelemme ikävästä tilanteesta niin kuin olemme tähän asti tehneet, kun eteen on tullut pulmia. Mutta se ei mennyt niin.

Minua vastapäätä istui kaksi tuttua ihmistä, jotka tuntuivat äkkiä täysin vierailta. He olivat lyhytsanaisia, ja heistä huokui ehdottomuus.

Tervehdin heitä, mutta muuta en pystynyt sanomaan. Aloin itkeä, enkä pystynyt lopettamaan.

Tunteista tulee ruuhka

Reaktioni voimakkuus yllätti. En muista, että olisin koskaan menettänyt niin täysin itsekontrollia julkisesti. Hävetti.

Diehl selittää, että pintaan nousevat yhdellä kertaa kaikki ne tunteet, joita ihminen on pitänyt sisällään koko irtisanomisprosessin.

Olin samaan aikaan surullinen, vihainen ja pettynyt. Potkut tuntuivat epäreiluilta, koska olin tehnyt työni hyvin.

Diehlin mukaan ihmisen ensimmäinen kysymys onkin yleensä: miksi minä?

Se kysymys pyöri minunkin mielessäni, mutta en saanut sitä sanottua ääneen. Ehkä pelkäsin, mitä minulle vastataan.

Isolla valkoisella sohvapöydällä odotti vaativasti valkoinen A4-arkki ja kynä. Tuntui kummalliselta, että minun piti itse allekirjoittaa tuomioni.

Paperissa luki, että saisin lähteä heti, eikä minulla ollut työvelvoitetta irtisanomisajan loppuun. Järjellä tajusin, että se oli etu, mutta samalla se mitätöi merkitykseni kokonaan. Eikö minua muka tarvita tästä eteenpäin mihinkään?

Mitä lähtiessä kuuluu sanoa?

Kun palasin työpisteelleni, ympärilleni alkoi kerääntyä surevien piiri. Tavallaan se tuntui hyvältä mutta myös ällöttävältä. En kaipaa sääliänne, ajattelin. Menkää te vain jatkamaan töitänne.

Menin muiden irtisanottujen joukkoon. Se tuntui paremmalta. Monet olivat tyyniä, jotkut olivat katkeria ja täynnä vihaa. Minä halusin vain pois.

Pakatessa mietin reijittäjä kädessä, kenen omaisuutta se on. Enkö ollut kymmenessä vuodessa maksanut sen työlläni? Jätin sen kuitenkin pöydänlaatikkoon.

Matkalla ulko-ovelle sain halauksia myös vierailta ihmisiltä. Moni sanoi, että miksi juuri sinä? Mutta niinhän kuuluu sanoa, mietin katkerana.

Myös yrityksen johtaja tuli vastaan. En tiennyt, mitä minun kuuluisi sanoa hänelle. Hei sitten? Haista paska? Sanoin kuitenkin ’kiitos, sain täällä ammatin’. En keksinyt muutakaan.

Potkut on kuin ero

Olo kuin petetyllä. Marjo-Riitta Diehl vertaa työsuhteen päättymistä parisuhteen loppumiseen.

”Siinäkään jätetyksi tullut ei ehkä ryntää yhtä luottavaisin mielin seuraavaan parisuhteeseen”, Diehl kuvaa.

Minäkään en halunnut heti edes ajatella uutta työnantajaa. Halusin ensin koota itseni.

Sen kesän puhuin enemmän itsestäni kuin kymmeneen vuoteen yhteensä.

Syksyllä huomasin, että märehtiminen oli tehnyt tehtävänsä. Osasin jo katsoa tilannettani valoisasti. Halusin ehdottomasti jatkaa samassa ammatissa. Jos olisin etsinyt muita töitä, olisin vahvistanut sitä ammatillista epävarmuutta, jonka irtisanominen aiheutti.

Nyt runsaat kaksi vuotta potkujen jälkeen teen töitä monien entisten kollegoideni ja esimiesteni kanssa. Toimeentulo on epävarmempaa mutta elämä jännittävämpää.

Jälkeenpäin olen miettinyt sanoja, jotka sanoin lähtiessäni yrityksen johtajalle. ’Kiitos, sain täällä ammatin’ oli oikeastaan osoitettu itselleni. Sanoihin sisältyi tieto, että menneet vuodet eivät olleet turhia. Minussa oli pääomaa, joka oli minun eikä työnantajan omaisuutta.

Lue myös:

Mitä burnout opetti? 2 naista kertoo tarinansa

Näin pukeudut työhaastatteluun (ja saat sen paikan)

 

Teksti
Kuvat Masaya Takagi
Tilaa Elle

Seuraa Elleä