Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

KEHO KOETUKSELLA

30.08.2018 5 kommenttia

 ’KUVAT ANGELINA ILMAST
Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut blogiini syömishäiriöstä ja siitä millä tavalla kyseinen sairaus on seurannut elämääni nuoruudessa. Vaikka muistan tuon ajanjakson elämästäni erittäin hyvin, olen kuitenkin onneksi selviytynyt siitä. Haluan vielä tarkemmin kertoa siitä elämänvaiheesta ja minkälaisia ajatuksia kyseinen aihe itsessäni herättää. Tämä asia on nimittäin aina ajankohtainen, ja jos voin omalla tarinallani auttaa yhtäkin ihmistä niin koen tämän olevan hyvä asia tuoda julki.
Aloin lukioikäisenä miettiä sitä mitä söin, koska yksinkertaisesti minulla oli ylimääräistä aikaa keskittyä siihen. Koko elämäni olen harrastanut paljon kaikkea teatterista sellonsoittoon. Liikunta on myös ollut iso osa lapsuuttani ja teini-ikää. Olen kilpaurheillut (taitoluistellut) ja myös telinevoimistellut, tanssinut ja yleisurheillut. Keskityin kouluun ja harrastuksiini 16 vuotiaaseen asti. Rakastin nuorisoteatteria jossa vietin paljon aikaa, tykkäsin soittaa selloa orkesterissa ja kvartetissa ja luisteluakin jaksoin hyvin melkein päivittäin (välillä parikin kertaa päivässä). Jossain vaiheessa kuitenkin harrastukset loppuivat. En halunnut isona sellonsoittajaksi tai taitolustelijaksi. Koulupäivät alkoivat olemaan sen verran pitkiä, että oli pakko tehdä valintoja. Lukioajan muistan myös onnellisena aikana. Olen aina seurustellut, tai siis lukion ensimmäisellä aloin seurustelemaan ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Siitä saakka olenkin ollut enemmän tai vähemmän parisuhteessa. Lukiossa ystävien merkitys kasvoi. Myös poikaystävän kanssa tuli vietettyä aikaa melkein koko ajan. Yhtäkkinen tyhjyys iski silloin, kun harrastukset ja liikunta jäivät pois.
Kaloreista en välitä pätkääkään. Olen aina ollut hoikka ja syönyt normaalisti. Kuten tossa sanoinkin, niin lukiossa harrastukset kuitenkin jäivät. Ylioppilaskirjoitusten aikana minulla oli liikaa aikaa. Aloin jonkin verran lenkkeilemään, aina lukemisen välissä. Ruokailut alkoivat olemaan hyvin epäsäännöllisiä päivisin ja välillä saattoivat jäädä kokonaan välistä. Saatoin syödä esimerkiksi vain omenan päivässä ja nauttia siitä tunteesta, että minulla oli niin sanotusti tyhjä vatsa. Aloin laihtua. Olen aina ollut hoikka eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista pyöreyttä, ainoastaan lapsenpyöreyttä kasvoissa, joka on vanhemmiten lähtenyt pois. 17 -vuotiaana alkoi kuitenkin myös ahmiminen, koska minulle tuli helposti nälkä ja halusin ainoastaan näläntunteen pois, en liikaa kylläisyyden tunnetta. Ostin kotiin jemmaan sellaisia ruokia, jotka oli helppo oksentaa. Yleensä ne oli joitain herkkuja esimerkiksi jäätelöä ja suklaata, jotka piilotin huoneeseeni. Ahmimisen jälkeen menin usein suihkuun, jossa oli myös vessa. Laitoin hanan valumaan ja oksensin samalla, etteivät muut kuulisi. Peitetekniikkani tosiaan toimi, koska kukaan ei huomannut sairauttani. Tapaani eivät huomanneet edes silloiset poikaystäväni, koska osasin salata sen niin hyvin.
Yhtenä päivänä se sitten tapahtui, jäin kiinni. Äitini nimittäin yllätti minut itseteosta kylpyhuoneesta ja puuttui välittömästi huonoon tapaani. Sain kunnon puhuttelun siitä miten vaarallista sairauteni bulimikkona oli ja keskustelimme asiasta. Bulimia loppui siihen, enkä sen jälkeen ole enää oksentanut. Minulle äitini puuttuminen asiaan auttoi, mutta kaikilla ei ole niin hyvä tuuri. Eräs ystäväni on lähes menettänyt äänensä ja joutunut opettelemaan puhumisen uudestaan. Oksentaminen voi myös tehdä vahinkoa ruokatorvelle ja aiheuttaa erilaisia ongelmia niin kuin esimerkiksi refluksisairautta.
Syömishäiriöistä ei mielestäni puhuta riittävästi ja se on edelleen tabu. Se on asia mistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän kouluissa ja valistaa sen tuomista komplikaatioista. Joku voisi esimerkiksi kiertää kouluissa puhumassa omista kokemuksista ja toimia näin varoittavana esimerkkinä. En muista että meidän koulussa olisi ollut ketään kertomassa tällaisista asioista joista olisi ollut todella paljon hyötyä nuorelle kasvavalle teinille. Varsinkin nyt, kun some tuo paljon paineita ja ihmiset muokkaavat kuviaan, on asia entistä ajankohtaisempi. Ihmiset vertaavat itseään muihin ja voivat olla somessa lähestulkoon mitä vaan.
Rumista ja vaikeista asioista puhuminen ei ole helppoa. Häpeä on niin suuri. Jos ihmisillä on syömishäiriötaustaa, haluan rohkaista heitä kertomaan oma tarinansa. Sillä on paljon merkitystä, kun saa vertaistukea ja on joku, joka ymmärtää. Onneksi voin puhua tosiaan tästä asiasta menneessä muodossa, ja olen oppinut kunnioittamaan kehoani ja itseäni. Oman kehon kunnioittaminen on tärkeintä!! Äidin sanat tosiaan olivat niin pysäyttäviä silloin siellä suihkussa (muistan elävänä tuon päivän ja sen häpeän ja vihan itseäni kohtaan siitä miten voin rääkkiä omaa kehoani näin). Nousee karvat pystyyn kun mietin sitä päivää ja sitä aikaa.
Se on kaikkein tärkeintä oppia hyväksymään itsensä ja oma keho, jonka kanssa elää koko loppuelämä. Kaikki ihmiset ovat kauniita, ja itsevarmuus tuo ihmisestä parhaimmat puolet esiin. Näytetään se ulospäin! Tänne saa jakaa omia kokemuksia tai mitä tahansa, jos tulee mieleen jotain <3 Tämä oli minun tarinani.
xx Didem
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kommentit

Kommentoi
  1. Mini

    Tosi kiva, että uskalsit puhua asiasta! Tarinasi kuulostaa tutulta. Itsekin nuoruudessa kärsin syömishäiriöstä, mutta onneksi paranin.

  2. Ilona

    Aihe on aina ajankohtainen ja näistä tykkään lukea, rohkea aihe! Itse teinivuodet elin samassa veneessä, välillä pakonomaista liikuntaa, ’parhaillaan’ yksi mansikka päivässä, tämän näännytyskauden jälkeen seurasi aina ahmimis/oksentelu kausi ja sitten taas syömättömyys, syvissä vesissä käyty. Kiitos miehen jonka kanssa oltu 15-vuotiaasta saakka, tuo on nyt ohi ja meillä kaksi ihanaa lasta <3 toki stressaavina kausina tulee mieleen ruuan hallitsemiseen halu, mutta näitä terapiassa työstäneenä en lähde siihen enää. Armollisuutta pitää vielä opetella, mutta yritän muistaa, että onni tulee ihan muista asioista kuin vaa'an mahdollisimman pienestä luvusta; vauvan ja isomman lapsen hymy, perhe, rakkaus. 🙂

  3. E

    En ole koskaan oksennellut tarkoituksella mutta olen myöskin laihduttanut lukioaikana. Minimissään taisin syödä jonkun 700 kcal päivä, mitään omena päivässä -vaihetta ei tainnut olla. Laskin kaloreita tarkkaan ja punnitsin syömisiäni. Tein pitkiä juoksulenkkejä jotta kaloreita kuluisi enemmän. Alimmillaan painoin jonkun 50 kg (Olen 170 cm) eli en mitenkään vaarallisen vähän kuitenkaan. Nyt painan vähän alle 58 mutta haluaisin kyllä edelleen olla hoikempi, 54-56 kiloa olisi ehkä hyvä.

    • E

      En sitten tiedä oliko mulla vähän joku anoreksia/ortoreksia/ahmimishäiriö (lihoin takaisin aika nopeasti mitä olin laihtunut). Menkat loppuivat silloin joksikin aikaa, syynä kai liian vähäinen syöminen yhdistettynä runsaaseen liikuntaan. Ruokavalio oli myös välillä mulla liian vähärasvainen.

    • E

      Tajusin sitten lopulta itse korjata syömis- ja liikuntatottumuksiani ja pahimmat ylilyönnit jäivät pois.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Toimitus suosittelee

Tilaa Elle

Seuraa Elleä