Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Ruotsalais-australialainen Say Lou Lou matkalla maineeseen

12.02.2015

Heippa, Elektra ja Miranda. Olen tässä miettinyt, mahtaako teillä olla australialainen aksentti.

Miranda Kilbey: Ei. Meillä on tällainen trans-atlanttinen aksentti.

Elektra Kilbey: Se on sekoitus vähän kaikkea. Englantia, amerikkaa, australiaa ja ruotsia.

Olette asuneet pitkään Sydneyssä. Siellä aussiaksentti ei olekaan kaikkein voimakkain?

MK: Sydneyn aksentti on pikkaisen snobahtava. Vähän samalla tavalla, miten ruotsia puhutaan Tukholmassa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Olette parhaillaan Pohjoismaiden-kiertueella. Miten se on sujunut?

EK: Hyvin, on ollut tosi hauskaa. Erityisesti Etelä-Ruotsissa.

Miltä keikkailu tuntuu noin yleensä? Kyllästymisestä ei taida olla vielä pelkoa?

MK: Ei lainkaan. Aloitimme vasta 1,5 vuotta sitten, joten keikkailu tuntuu edelleen vähän pelottavalta.

EK: Tai ei niin pelottavalta kuin aluksi.

MK: Nyt on käynnissä kuherruskuukausivaihe. Olemme kaikesta superinnoissamme. Vähän kaikkeen tulee suhtauduttua tyyliin ”oh my god”.

EK: Oh-my-god.

Millaiset roolit teillä on bändissä?

EK: Studiossa hyvin samanlaiset, mutta lavalla mennään tilanteen mukaan. Jotkut ovat kyselleet, kumpi on päälaulaja, mutta olemme sitä molemmat.

MK: Lavalla riippuu fiiliksestä, kumpi on enemmän esillä. Molemmat eivät voi vetää show’n etulinjassa yhtä kovaa, koska silloin tulisimme tappaneeksi toistemme vibat.

EK: Jos toinen on vaikka kipeä, toinen pystyy paikkaamaan ja kantamaan enemmän vastuuta.

Uranne on lähtenyt lentoon vauhdilla. Tuntuuko ikinä siltä, että haluaisitte hidastaa tahtia?

MK: Asiat ovat tapahtuneet nopeasti, mutta toisaalta meillä on vielä paljon nähtävää ja opittavaa. Eikä ensimmäinen levykään ole vielä ulkona!

EK: Välillä kyllä tuntuu, että olisi kiva ehtiä nauttimaan enemmän.

MK: Ja nukkua pidempään! Keikkaillessa toivoo, että olisi levännyt niin hyvin, että lavalla pystyy antamaan itsestään kaiken mahdollisen. Mutta varmasti kaikki muusikot painivat saman ongelman kanssa.

Biisinne ovat yhtä aikaa kepeitä ja melankolisia. Mistä synkemmät sävyt kumpuavat?

MK: Joidenkin mielestä se on outoa, koska tyyppeinä olemme… no, tällaisia! (repeää nauruun)

EK: Lapsina meitä sanottiin pikkuvanhoiksi. Halusimme vain kasvaa äkkiä aikuisiksi. Luimme runoja ja näytelmiä ja leikimme olevamme äidin ystäviä.

MK: Olemme aina rakastaneet kaikkea surumielistä. Elämän dramaattisuus kiinnostaa. Joten ehkä se kuultaa läpi myös musiikistamme.

Olette kaksosia. Sisarussuhteestanne kysellään varmasti kyllästymiseen asti?

MK: Ei oikeastaan! Kun itse törmään kaksosiin, pommitan heitä kysymyksillä. Jokaiset kaksoset ovat omanlaisiaan.

Tällä hetkellä musiikkibisneksessä on monia menestyneitä sisarusbändejä, kuten ruotsalainen First Aid Kit ja kanadalainen Tegan and Sara. Onko se vain sattumaa?

EK: Kyllä se varmaan on sattumaa. Toisaalta kuitenkin sisarusten muodostamat bändit ovat täydellisesti synkassa.

MK: Sisarukset ovat usein harrastaneet musiikkia yhdessä koko ikänsä ja ovat siksi askelen edellä.

EK: Ehkä joissain sisarusbändeissä jäsenet eivät myöskään olisi breikanneet soolouralla samalla tavalla. Tai ehkä edes uskaltaneet yrittää sitä yksin.

MK: Esimerkiksi First Aid Kitin soundi perustuu hyvin pitkälti mimmien harmonisiin ääniin, heidän äänensä täydentävät toisiaan. Tämä elementti puuttuisi, jos he tekisivät musiikkia erillään. Teganilla & Saralla taas on mahtava asenne nimenomaan yhdessä.

EK: Ja me taas tarvitsemme toisiamme tueksi.

Oletteko käyneet Suomessa aiemmin?

MK: Kaksi kertaa. Marraskuussa olimme keikalla lämppäämässä Hurtsia. Aiemmin olen ollut täällä yhden yön, mutta nukuin silloin laivalla.

EK: Olen kerran viettänyt juhannusviikon Ahvenanmaan saaristossa. Se on jopa vielä kauniimpi kuin Ruotsin saaristo, koska ihmisiä on vähemmän ja luonto on niin koskematonta.

MK: Niin ja meillä on suomalainen koira, sen nimi on Maschki. Se on metsästyskoira Pohjois-Suomesta.

EK: Tänne Maschki!

MK: Ostimme sen suomalaiselta perheeltä, kun se oli kuusivuotias. Nyt se asuu Tukholmassa.

EK: Se on vähän niin kuin suomalainen mies Tukholmassa.

MK: Rakastamme sitä, se on maailman paras tyyppi.

Reissaako se teidän mukananne?

MK: Ei, se on liian iso. Se näyttää sudelta.

EK: Se on ihan suden näköinen. Vähän niin kuin suomalainen husky. Jämthund ruotsiksi (jämtlanninpystykorva).

Ruotsalainen ja australialainen kulttuuri ovat suomalaisesta näkökulmasta rentoja, iloisia ja huolettomia. Täällä ollaan usein vakavampia ja vähän surumielisiä. Oletteko samaa mieltä?

MK: Ruotsalaisilla on positiivinen asenne toisiaan kohtaan mutta he eivät silti ole erityisen positiivisia ihmisiä.

EK: Ruotsalaiset ovat kohteliaita ja ystävällisiä mutta eivät samalla tavalla vieraanvaraisia tai lämpimiä kuin australialaiset. Aussit kutsuvat siitä vaan barbeque-juhliin ja hengailemaan luokseen.

MK: Kaikki on koko ajan sellaista.

EK: Suomalaiset taas ovat ujompi versio ruotsalaisista.

Olette kasvaneet kahden kulttuurin välissä. Onko se ikinä aiheuttanut ulkopuolisuuden tunnetta?

EK: Joo. Ruotsissa tuntuu välillä, että olemme liian iloisia.

Sehän on tavallaan vain positiivinen ongelma.

MK: Emme ole sen onnellisempia kuin muutkaan mutta olemme ruotsalaisittain joskus liian sosiaalisia ja puheliaita, viemme liikaa tilaa. Australiassa taas tuntuu, ennen kaikkea aksenttimme takia, ettemme kuulu sinne.

EK: Ruotsissa meillä on täydelliset ruotsalaiset aksentit mutta Ausseissa aksenttimme erottuu. Silloin tuntuu kuin olisimme ulkopuolisia. Melkein turisteja.

MK: Välillä jotkut väittävät, ettemme ole oikeita australialaisia. Vaikka olemme paljon aidompia australialaisia kuin moni muu: olemme syntyneet siellä ja eläneet siellä pitkään. Mutta se ei riitä, jos aksentti on vääränlainen.

Mikä on lempipaikkanne?

EK: Rannat Australiassa. Siellä, missä kasvoimme.

MK: Sydneyn pohjoispuolella, missä isoäitimme asui. Siellä on paratiisirantoja.

Mistä intoilette tällä hetkellä? Mistä puheenaiheista vaahtoatte?

MK: Katsoin pari päivää sitten Lars Von Trierin Nymphomaniacin.

EK: Et kauheasti tykännyt siitä.

MK: Tykkäsin, tavallaan. Luulen, että tajusin, mitä hän yrittää leffalla sanoa. Viesti meni perille.

EK: Mutta väkivaltaisuus…

MK: Sitä oli vaikea niellä. Mutta leffa oli koskettava, katsoimme sen bändin tyttöjen kanssa. Ja jollain tavalla se myös inspiroi. Siitä on pakko puhua ja puhua.

EK: Olemme puhuneet paljon myös politiikasta viime aikoina. Naistenpäivänä, 8.3. neljää ihmistä puukotettiin Etelä-Ruotsissa, missä olimme silloin myös keikalla. Siinä oli ilmeisesti rasismia ja äärioikeistolaisuutta takana.

MK: Ilmassa on ollut antisemitismiä ja muutenkin huonoja poliittisia merkkejä. Olemme puhuneet Ruotsin tilanteesta paljon.

Latasitte Instagramiin jokin aika sitten pilakuvan, jossa näkyi Vladimir Putin sateenkaari taustanaan. Se aiheutti aikamoisen kommenttivyöryn. Koetteko, että teillä on velvollisuus ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

MK: Emme sanoneet postauksen yhteydessä sanaakaan Putinista tai Venäjästä. Ainoa, mitä halusimme kommentoida, oli se, että homoseksuaaleilla ympäri maailman pitää olla oikeus rakastaa ketä he haluavat. Emme halunneet aiheuttaa hämminkiä.

EK: Kommentithan vain osoittavat, että Venäjällä on tällä hetkellä hyvin kireä ilmapiiri. Halusimme osoittaa tukemme homoille, joilla on Venäjällä vaikeaa. Meillä on itsellämme paljon homoystäviä, ja siksikin tilanne koskettaa ja kiinnostaa meitä.

MK: Mieluummin avaamme suumme ja sanomme mielipiteemme kuin olemme hiljaa vain siksi, että joku saattaisi suuttua.

Hypätään tyyliasioihin. Onko teillä ruotsalaisia tai australialaisia lempimerkkejä?

MK: Emme varsinaisesti vahtaa merkkejä. Käytämme paljon vintagevaatteita. Ruotsalaismerkki Rodebjer on hyvä.

EK: Acnekin on kiva, kun se ei ole ihan villeimmillään.

MK: Zimmermannilla on upeita kankaita. Mielettömiä pitkiä mekkoja ja bikinejä. Kaikkea, mitä Australiassa ylipäätään tarvii.

EK: Yleisesti ottaen pidämme vaatteista, mutta emme suhtaudu muotiin erityisen fanaattisesti. Muotia ei muutenkaan saa ottaa liian vakavasti. Muuten siitä tulee tylsää.

Oletteko ikinä harkinneet mallin uraa?

EK: Emme. Emme muuta kuin Say Lou Loun puitteissa.

Mutta visuaalisuus on teille bändinä tärkeää?

MK: Kyllä. Mutta esimerkiksi artistikuvissa olemme ennen kaikkea artisteja, emme malleja.

Flirttailette kuvissa 1970-luvun estetiikan kanssa. Miksi?

EK: Se johtuu varmaan vanhemmistamme. He elivät parasta nuoruuttaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

MK: Meillä on paljon äidin vanhoja vaatteita, joita käytämme yhä. Ja kaikki sen ajan valokuvat, huh.

EK: Ehkä yritämme tiristää heidän tyylitajustaan jotain irti.

Miranda, keräilet kuulemma posliinikissoja. Oletko tosissasi?

MK: Kyllä se on totta! Minulla on kokoelma posliinikissoja. Ja koiria. Olin siitä jossain vaiheessa tosi innoissani.

EK: Olit hyvin vakavissasi.

MK: Olin erittäin vakavissani. Ne ovat oikeasti tosi cooleja, ja jotkut niistä ovat 1970- ja 60-luvuilta. Ne eivät ole mitään tyttömäisiä juttuja, vaan esimerkiksi mustia ja kullanvärisiä. Lopetin keräilyn, kun yksi meni rikki ja tajusin, etten voi raahata niitä enää mukanani.

Kuinka monta kissoja sitten on?

MK: Ehkä kymmenen.

EK: Äidillä on kokoelma puisia sammakoita. Itse keräilen aurinkolaseja. Ja hienoja vanhoja juomalaseja ja kuppeja.

MK: Me olemme katsos tällaisia vanhoja leidejä.

EK: Yhteisessä kämpässämmekään ei ollut mitään muuta uutta kuin pyyhkeitä. Kaikki oli vanhaa.

Kiitos haastattelusta!

(Haastattelu tehty 3/2014.)

Lue lisää, http://www.sayloulou.com/. Bändin debyyttilevy julkaistaan syyskuussa.

Tilaa Elle

Seuraa Elleä