Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Pukeudu

Lue koko juttu

Vanhat kunnon casual, tumma puku ja juhlapuku ovat monille tuttuja pukukoodeja, mutta jopa nekään eivät ole ihan yksiselitteisiä. Sillä missä kulkee raja casualin, busineksen ja smart casualin kanssa? Onko jakkupuku sopiva niihin kaikkiin? Ja jos on, niin miksi sitä varten tarvitaan kolme eri koodia.

Saatika mitä pitäisi ajatella viime aikoina vastaantulleista pukukoodeista kuten island chic, dress your best, denim&diamonds tai garden party. Tarkoittaako viimeksi mainittu sitä, että pitää leikata kotipihan hortensia hattunsa koristeeksi tai horsma hampaiden väliin.

Sain hiljattain kutsun, jossa luki dressy casual ja lopputulemana oli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Farkkua, paljettimekkoa, pikkumustaa ja flip floppeja. Kävi hyvin selväksi, että kenelläkäkään ei ollut hajuakaan siitä, mitä pukukoodilla oli tarkoitettu. Ja sitten kutsujalla itsellään oli päällään kynähame ja valkoinen paitapusero. Business casualia perinteisimmillään.

On onneksi yksi asu, joka periaatteessa toimii mihin vain pukukoodiin. Puku. Yves Saint Laurentin power suit on ollut käsite jo 60-luvulta lähtien. Nainen, joka pukeutuu miesten vaatteisiin on siis jo yli 50 vuotta vanha konsepti. Miksi sitten mies, joka pukeutuu naisten vaatteisiin on vieläkin niin huomiota herättävä? Olisiko se pukeutumiskoodien vastaista jos coctail tilaisuudessa miehellä olisi yllään pikkumusta ja naisella puku? Ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä.

Hyvinleikattu puku ei mene koskaan muodista. Se toimii koodista koodiin. Busineksestä tummaan pukuun ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin termeihin, joiden ainoana tarkoituksena on hämätä vastaanottajia.

Samettijakkupuku: Joseph Ribkoff
Hanskat: Twinset by Simona Barbieri

Kurkkaa myös juttu oman iän mukaan pukeutumisesta tästä.

TallennaTallenna

Piilota juttu
Lue koko juttu

Rehellisyys on pelottavaa. Se on eräänlaista omien ajatusten alastomuutta. Siinä voi haavoittua ja haavoittaa. Kaksiteräinen miekka, jossa kumpikin pää satuttaa.

Sanotaan että rehellisyys perii maan. Ehkä niin. Ainakaan se ei ole se kaikista lämpimin ja helpoin lähestymistapa.  Jos miettii ihmissuhteita, niin uskaltaisin väittää, että ei ole olemassakaan sellaista, jossa molemmat olisivat toisilleen täydellisen rehellisiä. Sillä onko se rehellisyyttä jos jättää jotain kertomatta? Riippuu varmasti keneltä kysyy. Oli kyse sitten parisuhteesta tai ystävistä, aina jätetään jotain sanomatta ja piiloon. Ihmissuhteet ovat eräänlaista tasapainoilua totuuden ja valheen välimaastossa. Voisiko jopa olla niin, että valkoinen valhe on parempi, kuin raaka totuus?

Loppujen lopuksi emme ole rehellisiä edes itsellemme. Uskottelemme tekevämme asioita sitku. Sitku on enemmän rahaa, sitku on enemmän aikaa, sitku…. Liar liar, pants on fire. Pienet äänet pään sisällä uskottelevat että tämä oli oikea ratkaisu kaikkien näkökulmasta, vaikka useimmiten päätökset tehdään sillä perusteella, että ratkaisu oli oikea vain ja ainoastaan siitä omasta. Ne äänet pään sisällä uskottelevat, että en ole kateellinen, kylmä, epäluotettava, opportunisti (pitääkö tätä listaa vielä jatkaa)… Miten sitä muuten tulisi toimeen itsensä kanssa. Ihanat äänet. Ehkä se onkin kaikista vaikeinta olla rehellinen itselleen.

Sanotaan jopa, että pukeudu sellaiseksi millainen haluaisit olla. Mitä alla olevat kuvat sitten kertovat minusta. Some kind of monster.

T-paita: Zara
Housut: Kappahl
Kengät: Other Stories
Takki: Oui (Dots)
Laukku: Chanel

Some kind of Monster löytyy Instasta nimellä Piizu.

Katso myös ajatuksia siitä jos tekisi asioita hetken mielijohteesta tästä.

TallennaTallenna

Piilota juttu
Lue koko juttu

Olen aina ollut sitä mieltä, että vaatekaapissa pitää olla perusasiat kunnossa. Joitain täydellisiä vaatekappaleita, jotka toimivat aina. Se täydellinen valkoinen T-paita, housut, (jakku)puku, takki, neule ja juhlavampi mekko, joka istuu kuin hansikas. En sano pikkumusta, sillä värillä ei ole väliä. Jos vaatekaapin saa rakennettua niin, että jokaista edellämainittua on ainakin yksi, niin vaatekriisit ovat muisto vain. Sillä aina on jotain mihin tukeutua silloin kun mikään ei tunnut hyvältä.

Sattuneesta syystä kokemusta (ja virheitä) tässä rakennusurakassa on tullut aika paljon, ja väitänkin olevani melkein asiantuntija kyseisessä aiheessa.

Fakta: täydellisten housujen löytäminen on vaikeampaa kuin sen oikean. Jo pelkästään housujen sovittaminen kiristää hermoja ja sitten kun sen vihdoin tekee, niin kiristäminen ei helpota. Se vain siirtyy alaspäin.

Omalla kohdallani ongelmana on se, etten ole löytänyt niitä jalkoja pidentäviä, reisiä kaventavia ja kaiken lisäksi vielä mukavia housuja etsimisestä huolimatta. Kumma juttu, eikö?

Mutta sinnikkyys palkitaan. Vihdoin löysin oman täydellisen parini. Rekissä ne eivät todellakaan huutaneet, että ota minut, mutta fiksumpi ystäväni katsoi rekkiä syvemmälle ja sai minut kokeilemaan niitä. Se oli siinä. Luulen, että kuulin jopa Marvin Gayen laulavan päässäni Let´s get it on. Ok, ehkä hieman liioittelua, mutta saanko esitellä – täydelliset housut. Andiata ja Anine V.

Takki: Andiata
Housut: Andiata, Anine V
T-Paita: Rue De Femme
Laukku: Gucci

Seuraa myös Instagramissa nimellä Piizu.

 

TallennaTallenna

Piilota juttu
Lue koko juttu

Ennen sosiaalista mediaa itsensä brändäämistä kutsuttiin maineeksi. Suhteiden solmimiseksi ja säilyttämiseksi. Sosiaalinen media antaa meille julkisemman alustan, mutta samaan tapaan kuin ennenkin suhteet, tekemiset ja hyvä maine saavat jalan erilaisten ovien väliin.

Esimerkiksi jokainen Instagramin käyttäjä on tavallaan promottori. Oman itsensä ja brändinsä. Me promoamme omaa maailmaamme, toivomme että muut löytäväisivät sen ja pitäisivät siitä. Miksi muuten kirjoittaisimme kahvikuvaan #coffee. Emmekö muka näe ilman hashtagia mitä kupissa on?

Itsensä brändääminen ja esiintuominen on monien mielestä noloa. Varsinkin meidät suomalaiset on opetettu siihen, ettei saisi nostaa omaa häntäänsä.

Mutta onko siinä mitään väärää. Oman brändin rakentamisenhan väitetään olevan viisasta. Jokainen itseään kunnioittava rekrytoija kun käy läpi potentiaalisen hakijan sosiaalisen median kanavat. Paitsi jos nyt puhutaan kirvesmiehestä, niin sometuksen laadulla tuskin on kovinkaan suurta merkitystä. Kunhan sieltä ei tule vastaan #kirvesmurhaaja.

Toki liian monet, minä mukaanlukien, sulautuvat samaan siloteltuun massaan. Jos selaa Instagramin kuvavirtaa, niin siellä toistuvat aina tietyt kuvat. Latte, jonka pintaan on tehty kanelilla kaunis kuvio, muka huolimattomasti sommitellut designer käsilaukut ja -kengät, ruskeaan paperiin käärityt kukkakimput, täydellinen rantamaisema ja kuntoilukuvat, joissa jännitetään pakaraa juuri oikealla tavalla.

Raja tyrkyn ja päämäärätietoisen välillä on hiuksenhieno. Ja kuka sen sitten päättää kummalla puolella ollaan? Aina on ihmisiä, jotka eivät kuulu omaan fanclubiin. Eikä pidäkään. Monet taas eivät kuulu ollenkaan sosiaalisen median liian isoon yhteisöön, sillä totta puhuen sen kautta ei voi elää hetkessä. Olen tainnut itsekin kuulla useamman kerran lauseen, että mitä jos vain söisit sen ruoan ja unohtaisit sen valokuvaamisen #perfectdinner.

Silti monet Instagram-ammattilaiset voisivat helposti ottaa haltuun jonkun yrityksen somekanavat ja tehdä niihin parempaa sisältöä kuin alan ammattilaiset. Kannattaakin olla ylpeä omasta osaamisestaan, oli se sitten täydellisesti valotettu instagramkuvavirta tai kauniisti tehty mittatilauslaatikosto.

Huppari: Tommy X GIGI (Esimerkiksi: Tommy Hilfiger myymälä Kamppi tai nettikauppa)
Leggarit: Katri Niskanen
Kengät: Other Stories
Laukku: Gucci
Aurinkolasit: Karl Lagerfeld (Specsavers)

Keskeneräistä ja keskinkertaista brändinrakennustyötä voit seurata nimellä Piizu.

Piilota juttu
Tilaa Elle

Seuraa Elleä