Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Sofi Oksanen, ei grammaakaan diivaa

09.10.2015
Asento on kuin murjottavan teinin. Ryhti on painunut lysyyn ja silmät kiinni. Kädet lepäävät painavina sylissä ja jalat roikkuvat vetelinä kilpaa jakkaranjalkojen kanssa. Maitokahvi jäähtyy kupissaan, kun puuteri ottaa kiinni valkeaan ihoon. Valokuvausstudiossa ihmisiä tulee ja menee, mutta lysähtänyt hahmomme ei huomaa, tai välitä. Suomen kuuluisin kirjailija ottaa hieman omaa aikaa.
 

Poikkeuksien poikkeus

 
Taksi kaartaa paikalle puoli tuntia myöhässä. Taivaalta vihmoo mitä lie joulukuista hyhmää, kun seison kahvilan edessä tummiin pukeutunutta Sofi Oksasta, 37, vastassa. Joudumme vaihtamaan miljöötä, sillä kaavailemani lounaspaikka on viimeistä paikka myöten täynnä. Se ei Sofia hetkauta – edellisenä päivänä hän ilmoitti muitta mutkitta, että tavataan vaikka R-kioskilla.
 
Sofi Oksasen kurssi on yhä armottomassa nousussa. 26-vuotiaana debytoinut kirjailija on julkaissut neljä romaania, joista Viron lähihistoriasta ammentava Puhdistus (2008) on osoittautunut ennennäkemättömäksi suomalaiseksi menestystarinaksi. Muun muassa Finlandian, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sekä arvostetun ranskalaisen Prix du roman Fnac’n napannut romaani on taipunut myös elokuvaksi ja oopperaksi. Viro-trilogian kolmatta ja viimeisintä osaa, kiitettyä Kun kyyhkyset katosivat -tarinaa, esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa täysille saleille. Teosten menestys on kaikin tavoin poikkeuksellista.
 
Mutta poikkeuksellinen on myös Sofi itse. Uskomatonta rastakampausta – kyllä, se on todella suuri – kanniskeleva kirjailija jää kerrasta mieleen, niin maakunnissa kuin maailmalla. Ja punavuorelaisessa kahvilassa.
 
– Hei, me nähtiinkin toissa jouluna Pariisissa, toteaa viisikymppinen tarjoilija asetellessaan pöytään tilaamiamme latteja.
 
– No tosiaan! Ajattelinkin, että on tuttu ihminen, Sofi vastaa aidon ystävälliseen sävyyn – vaikka jokin äänensävyssä vihjaa, että Sofi on tarjoilijalle tutumpi kuin toisin päin.
 
Tilannetaju kuitenkin lukeutuu kirjailijamme vahvuuksiin, ja tarjoilija poistuu takavasemmalle selvästi ilahtuneena.
 

Työmoraalistaan tunnettu

 
Haastattelu ei sen sijaan ala aivan yhtä jouhevasti. Sofi on kuuluisa jopa 16-tuntisista työpäivistään, joita hän tahkoo useimmiten silloin, kun me tavalliset kuolevaiset kuolaamme unisina tyynyillemme. En malta olla kysymättä, miten sellaista jaksaa.
 
– Mä en oikein ymmärrä tätä kysymystä, Sofi huokaisee.
 
– Se on jotenkin todella post-post-postmoderni kysymys. Että miten jaksat, miten kestät elämän myrskyt. En ymmärrä sitä. Ihmisen elämä on sitä, mitä se on. Ja tämän päivän elämä on monella tapaa helpompaa kuin ennen.
 
Hivenen ärsyyntynyttä olemusta alleviivaa puoliksi ohi suuntautuva katse ja kasvoilla käväisevä kyllästynyt ilme. Ja ymmärtäähän sen. Sofin romaaneissa eletään usein olosuhteissa, joiden rinnalla ensimmäisen maailman ongelmat, kuten pitkänpuoleiset työpäivät, tuntuvat mitättömiltä pikku harmeilta.
 

”Tämän päivän elämä on monella tapaa helpompaa kuin ennen.”

 
Mutta töitä Sofi kiistatta paiskii. Hän kääri hihansa jo nuorena ja alkoi rakentaa kirjailijan uraansa määrätietoisin ottein: ensin kirjallisuutta ja sittemmin dramaturgiaa opiskelemalla. Ensimmäisen romaanin, Stalinin lehmien, oli ilmestyttävä ennen 27 vuoden ikää. Niin tapahtui, ja pian Lehmiä luettiin samaisilla kirjallisuuden kursseilla, joilla Sofi oli itse aiemmin istunut.
 
Pelkkä kirjoittaminen ei silti Sofille riittänyt. Hän halusi olla uudenlainen kirjailija – sellainen, joka herättää keskustelua ja tekee väsymätöntä jalkatyötä ympäri Suomen ja sittemmin myös Euroopan. Ja ennen kaikkea sellainen, joka haastaa pölyyntyneet käsitykset omissa kammioissaan näppäimistöä hakkaavista ajattelijoista.
 
Tänä päivänä Sofi paitsi kirjoittaa, myös pyörittää perustamaansa Silberfeldt-kustantamoa, twiittaa, facebookkaa – ja istuu haastateltavana päivästä toiseen milloin missäkin maassa.
 
Onko sinusta tullut vähän sirkusponi?
 
– Ennemminkin ravihevonen. Kustantamojahan sanotaan talleiksi, Sofi naurahtaa.
 

Provosoivan ulkonäön takana piilevä lahjakkuus

 
Iäkäs herrasmies pyytää puheenvuoroa ja nousee seisomaan. Käynnissä on Sofin yhdessä säveltäjä Maija Kaunismaan ja näyttelijä Matleena Kuusniemen kanssa vetämä Kun kyyhkyset katosivat -ilta Keravan kirjastossa. Mies kiittää ensin kohteliaasti Puhdistus-kirjasta.
 
– Ajattelin ensin, että tuonnäköinen nainen ei voi kirjoittaa mitään väkevää. Mutta niin vain käsitykseni muuttui.
 
Niinpä niin. Sofin ulkonäkö on omiaan provosoimaan ja lietsomaan ennakkoluuloja. Painavat pinkki-sini-mustat rastat ovat olleet kirjailijan kruunu jo toistakymmentä vuotta, ja mielipiteitä jakavat pyöreät silmälasit korostavat vaikutelmaa ajattelevasta, itsevarmasta naisesta. Tyyli on kaikkinensa erikoinen sekoitus kurvikasta naisellisuutta ja ankaria armeijavaikutteita. Musta nahka, voimakas goottihenkinen meikki, syvät violetin sävyt ja koruton sarkakangas – siinä on nielemistä niin herrasmiehillä kuin pissiksillä.
 
– Olen ehdottomasti turhamainen ihminen. Pidän monista turhista ja epäluterilaisista asioista. Voi varmaan sanoa, että makuni ei ole erityisen skandinaavinen, Sofi linjaa pientä velmuutta silmäkulmassaan. Luomille sudittu vihreä väri välkähtää.
 

”Olen ehdottomasti turhamainen ihminen.”

 
Kiinnostavinta on kuitenkin se, että Sofin tyyli on täydellisen harkittu. Kuten kaikki muukin, mitä hän tekee. Naisellisten mekkojen ja hameiden suosiminen ei johdu pelkästä estetiikantajusta: Sofi ei pynttäydy pitsiin tai punaa huuliaan vain näyttääkseen hyvältä, vaan mekkoon sujahtaa piinkova feministi.
 
– Feminiinejä puolia on tapana dissata, ja siksi haluan itse korostaa niitä. Suomessa on asiat hyvin, ja siksi meillä on velvollisuus edistää tietoisuutta tasa-arvosta myös muualla.
 
Esimerkiksi Unkari on Sofin mukaan ongelmallinen maa. Siellä häneltä kysytään jatkuvasti, miksi Puhdistus-romaanin päähenkilö on nainen.
 
– Miksi sukupuoli pitäisi erikseen perustella, kun tarina itsessään perustelee sen?
 
Hän otti asian puheeksi erään toimittajan kanssa ja kysyi, onko Unkarissa naiskirjailijoita. On kuulemma kaksi aika hyvää, mutta molemmat asuvat Itävallassa. Kirjailija lisää, ettei usko hetkeäkään, etteikö Unkarissa olisi paljon lahjakkaita naisia. Heistä ei vain tiedetä.
 
– Ja se on huono merkki, Sofi toteaa matalalla, vakuuttavalla äänellään.
 

”Jos Michelle Obamalla olisi afro, olisiko hänen miehensä presidentti?”

 
Toisaalta pelkkä vahvojen naisten näkyminen julkisuudessa ei vielä tarkoita, että maassa vallitsisi tasa-arvo. Sofi nostaa esimerkiksi Intian, jonka politiikkaan on päässyt mukaan myös joitakin naisia. Vaikka näin on, tällainen ura on tavallisten intialaisnaisten keskuudessa edelleen uskomaton poikkeus. Tai vielä raflaavampaa: vaikka nainen menestyisikin, hän on silti kulttuurinsa ulkonäköpaineiden vanki. 
 
– Kukaan ei kyseenalaista sitä, että Michelle Obaman tukka on suoristettu. Sanohan – jos hänellä olisi afro, olisiko hänen miehensä presidentti?
 
Niinpä Sofi korostaa sukupuoltaan mielellään etenkin ulkomailla. Suomessa taiteellisesti lahjakas tyttö pohtii vakavasti näyttelijän, laulajan tai vaikkapa kuvataiteilijan ammatteja – jossain toisaalla taitavasti kirjoittava tyttö unelmoi villeimmillään työstä kirjakaupassa.
 
– Jos ei ajatella, että jokin ammatti on mahdollinen, tilaisuuteen ei uskalleta tarttua.
 

Nautintoa huulipunasta

 
Sukupuolella ja ulkonäöllä on sijansa myös Sofin tuotannossa, erityisesti esikoisteoksessa Stalinin lehmät, joka kuvaa ravisuttavalla tavalla syömishäiriötä. Siinä päähenkilön henkinen levottomuus purkautuu pakonomaisena ruumiin kontrolloimisena. Aihe on Sofille tuttu, sillä hän sairasti anoreksiaa ja bulimiaa opiskeluaikoinaan.
 
Kysyn, minkälainen kytkös hänellä on nykyään oman ulkonäön ja itsetunnon välillä – aihe, jonka kanssa naiset painivat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Sofi ei kuitenkaan riemastu kysymyksestä.
 
– Mä olen aika lailla tyytyväinen kroppaani, hän kuittaa.
 
Aihe ei tunnu enää sytyttävän, tai ainakaan juuri nyt. Tai sitten se liukuu liikaa yksityisen puolelle. Käytätkö ulkonäköösi paljon aikaa? yritän vielä, mutta Sofi takertuu määritelmiin.
 
– Suhteessa mihin? Ja kehen? En suhteutettuna vaikkapa työhön menevään aikaan. Enemmän varmasti kuin rekkaa työkseen ajava mies, mutta vähemmän kuin missi tai esimerkiksi jatkuvalla dieetillä oleva ihminen.
 

”Mä olen aika lailla tyytyväinen kroppaani.”

 
Sen sijaan yhä yleistyvä terveysretoriikka saa Sofin näkemään punaista. Hän ei ymmärrä, miksi naiset eivät voi myöntää omaa turhamaisuuttaan vaan kaikki pitää naamioida omituisten terveysväittämien taakse. Ei sanota, että tykkään huulipunasta vaan että kyseisessä huulituotteessa on sitä ja tätä hoitavaa ainesosaa. Ihan kuin ihmiset häpeäisivät myöntää, että tavoittelevat nautintoa.
 
– Pidän sitä pinnallisena ja keinotekoisena.
 
Samaan kategoriaan Sofi niputtaa sosiaalisen median urheilupäivitykset, joilla ihmiset leveilevät kiihtyvällä innolla. Hän levittelee käsiään aidon ihmetyksen vallassa.
 
– Miksi? Minkä asian siitä juoksulenkistä ihminen haluaa jakaa muiden kanssa?
 
– Tämä on taas ehkä sitä, että en vain ymmärrä, mutta yritän kuitenkin, koska se on kiinnostavaa! Kysyn nyt sulta, sä olet toimittaja ja ajan hermolla!
 
Omia teorioita sepustaessani alan epäillä, että olemme eksyneet puolivahingossa sen todellisen Sofin äärelle. Hän on utelias ja kiinnostunut maailmasta ympärillään. Lisäksi hänellä on taito haarukoida esiin asioita, jotka valottavat ihmisyydestä jotain olennaista. 
Se on inspiroivaa. Sofia kuunnellessa tuntuu kuin silmät aukeaisivat – tiedonjano herää, ja silmiin syttyy kipinä.
 

”Kaikki nämä jumppapäivityksethän ovat vapaaehtoista kertomista ja ilmentävät sitä, miten ruumiin kontrolli on muuttunut.”

 
Sofi on myös loistava keskustelija. Hän vaatii paljon niin itseltään kuin muilta. Hän ei lankea tyhmien kysymysten ansoihin vaan vaatii jatkuvasti kysyjää tarkentamaan ja täsmentämään. Mutta silti: kun yhteys löytyy, monologista tulee äkkiä dialogi.
 
– Kaikki nämä jumppapäivityksethän ovat vapaaehtoista kertomista ja ilmentävät sitä, miten ruumiin kontrolli on muuttunut. Muutos alkoi joskus silloin, kun ihmiset alkoivat kanniskella vesipulloja mukanaan.
 
Järkytän Sofia vastaamalla, että vesipullot voi unohtaa – nykyään riittää, kun hankkii kotiinsa hiilihapotuslaitteen.
 
– Siis minkä? Mä oon ihan pihalla, hän nauraa.
 

Viskiä ja borssikeittoa

 
Sofin syvän tummanpunaisiksi maalaamat kynnet ovat juuri kuivuneet, ja hän haluaa lähteä ulos tupakalle. Sen jälkeen kuvaukset ovat valmiit alkamaan.
 
– Odottelen yhtä keittiöhärveliä postista. Pitäisi päästä vaivaamaan taikinaa, hän jutustelee.
 
Sofi on osoittautunut haastattelun kuluessa mukavaksi ja mutkattomaksi tyypiksi. Koko päivänä hänessä ei ole näkynyt grammaakaan diivaa. Julkisuudessa hän on esiintynyt aiemmin myös hankalana tyyppinä – Sofille ei vittuilla, kuten muun muassa entinen kustantamo WSOY sai tuta kirjailijan lähdettyä vuonna 2010 perinteikkäästä talosta lätkimään ovet kohtalokkaasti paukkuen.
 
Leppoisa Sofi on kuitenkin tuttu esimerkiksi viihdyttäviltä Facebook-sivuiltaan, joilla hän vinkkailee Tallinnan suosikkiravintoloitaan ja fiilistelee televisiosarjoja, kuten Game of Thronesia, Boardwalk Empireä ja House of Cardsia. Ja itselleni omasta sähköpostistani, jonne singahtaa herttaisella kultaisennoutajan kuvalla varustettu joulukortti.
 
Kuin pisteeksi i:n päälle hän kertoo juuri lapsen saaneesta ystävästään, jolle on luvannut kiikuttaa kassillisen jouluruokia. Kirjailijan lähipiiriin päässeillä täytyy olla mukavat oltavat – on helppo kuvitella Sofi emännöimään vilkkaan keskustelun ja ironisen huumorin höystämää iltaa, jota vietetään kirjailijan bravuurin, borssikeiton, äärellä.
 

”Törmäsin Writer’s Tears -nimiseen viskiin! Pakkohan sitä oli maistaa.”

 
Sofin lapsesta asti tuntenut Maija Kaunismaa allekirjoittaa väitteen.
 
 – Sofi on ystävänä tosi mukava ja itselleni myös tärkeä ja reilu työkaveri. Hän on poikkeuksellisen rehellinen ja omistautunut. Ja seisoo niiden asioiden takana, joihin uskoo.
 
Paluumatkalla studioon innostumme puhumaan viskistä, ja Sofi vannottaa, että kokeilen tehdä kotona Irish Coffeen huokean Jamesonin sijasta laadukkaasta, savuisesta skottiviskistä.
 
– Kerran muuten törmäsin Writer’s Tears -nimiseen viskiin! Pakkohan sitä oli maistaa.
 

Omavaloinen ihminen

 
Helsingin yliopiston Porthaniassa on alkamassa venäläisen kirjallisuuden seuran keskusteluilta. Läpi vesisateen paikalle on raahustanut yli viisisataa kuulijaa; eturivissä nököttää niin ikään Finlandia-palkittu kirjailija Rosa Liksom. 
Yhtäkkiä iloinen, odotuksentäyteinen puheensorina lakkaa kuin veitsellä leikaten: Sofi Suuri on saapunut. Seitsemääkymmentä käyvä mies kaivaa kännykkäkameransa esille ja alkaa kuvata.
 
Mustia, pitkävartisia nahkakynsikkäitään hypistellen Sofi käy käsiksi venäläiskirjailija Aleksandr Solženitsyn tuotantoon. Hän on varma, persoonallinen esiintyjä ja taitava tarinaniskijä. Lauseet putoilevat huolellisesti punatuilta huulilta valmiina ja monipolvisina – puhekielelle tyypilliset niinkut ja totat loistavat poissaolollaan. Tikareitakin lentelee, ennen kaikkea Venäjän nykyjohdon ja presidentti Vladimir Putinin suuntaan.
 
Jään miettimään, mistä Sofin rohkeus on peräisin.
 
– Kai se on ammatinvalintakysymys. Olen aina ollut omavaloinen ihminen, en ulkoapäin ohjailtavissa, hän hahmottelee kahvilassa istuessamme.
 

”Olen enemmän huolestunut kuin pelokas ihminen.”

 
Eikö ole mitään, mitä pelkäisit?
 
– Olen enemmän huolestunut kuin pelokas ihminen. Huolestunut esimerkiksi populismin noususta Euroopassa. Heikoista poliittisista päättäjistä. Ja muusta tällaisesta, koska ennen pitkää se kaikki läsähtää jokaihmisen tuulettimeen. 
 
Alkaa olla selvää: jos Sofi Oksasta ei olisi, hänet pitäisi keksiä. Gootinsukuinen, korkokenkiä rakastava älykkö. Nainen, jolla on munaa mutta myös käytöstavat. Suvereeni kirjailija, puhuja ja bisneshai – mitä milloinkin. Yhdistelmä on hämmentävä, ja juuri siksi Sofin tilille ropisee niin himottuja palkintoja kuin kolikkoa kolikon perään. Mitä hän itse siitä ajattelee? Naurattaako matkalla pankkiin?
 
– No, mä olen alalla, jolla itsensä elättäminen on hyvin epätodennäköistä. Ja sen realiteetin tietäen olen kuitenkin valinnut tämän ammatin.
Sofi, tule nyt vähän vastaan! Nimesi on hakattu suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin ja maamme älymystön eturiviin. Kai olet saavutuksistasi ylpeä? Edes joskus?
 
Sofi on pitkään hiljaa ja pyörittelee lattelasiaan. 
 
– No mikä ettei. Vastaan kysymykseen kyllä, kun sitä kerran kysytään.
 
Tilaa Elle

Seuraa Elleä