Kesäkuun Ellessä oli kirjoituskilpailu, jossa pyysimme lukijoitamme kertomaan suhteestaan isovanhempiinsa. Tekstejä tuli runsaasti. Kiitos kaikille vastanneille.

Julkaisemme nyt kolme parasta tarinaa, joissa kaikissa mummola näyttäytyy muistojen turvapaikkana.

Julkaistavien tekstien kirjoittajat saivat muhkean Elle-tuotepaketin. Onnea!

Maritin muistot

Kun isän vaaleanvihreä Anglia viimein, koko päivän kestäneen ajomatkan jälkeen kääntyi jyrkälle hiekkatielle, elämä alkoi. Ja kesä.

Mummolan pienellä pihatiellä tuoksuivat syreenit, ja talon reunustalla läikkyivät orvokit ja keisarinkruunut. Iltapäivän helle oli täynnä heinän ja ruohon ja kukkien ja lehmien tuoksua niin, että oli vaikea hengittää. Ja niin täynnä kesäseikkailun tuntua, että oli vaikea pysyä paikallaan!

Ja siinä mummo aina seisoi, tiellä odottamassa, esiliinaansa kädellä silittäen. Ja jostain liiterin tai navetan ovesta pappakin ilmestyi, sirppiä tai viikatetta pidellen. Mummon esiliina tuoksui maidolta ja lämpimältä hiivaleivältä, papan halaus öljyltä ja sahanpurulta. Voi sitä pienen tytön suunnatonta onnea.

Elämä rytmittyi nopeasti ja kesäpäivät kuluivat vedenhakumatkoilla, navetassa, heinänteossa, juurikasmaalla ja omien nimikkokilien kanssa leikkiessä. Naapurin seitsemän veljestä toivat lomiin väistämättömän jännitteensä ja koska maalla kaikki tehtiin talkootöinä, kasvoin elämäni kaksikymmentä ensimmäistä kesää myös näiden poikien kanssa.

Isoisäni oli vähäpuheinen ja maailman turvallisin mies. Hän opetti kuinka viikate hiotaan ja kuinka sirppiä käytetään turvallisesti. Iltaisin pappa vinkkasi minut usein pieneen peräkamariin ja antoi markan tai kaksi joilla kipaisin ostamaan kyläbaarista suklaatuutin.

Mummo teki ihanaa lumivalkoista kutunjuustoa. Ja leivontapäivinä - kun kymmenet leivät aseteltiin pitkille lankuille jäähtymään tai odottamaan paistamista - sai maistiaisiksi aina pieniä kuumia hiivaleipiä joiden päällä jääkylmä Meijerivoi suli kuin kulta. Ah sitä makua!

Vuodet kuluivat, mutta kesät ja kesäjännitys pysyi aina samanlaisena. Jerry Cottonit tosin rispaantuivat ja tuutinhakumatkat kyläbaariin alkoivat venyä kun Carolan "Kielletyt leikit", Irwin ja CCR alkoivat soida myös kasettimankalla ja onkireissuilla. Kesäihastuksia tuli ja meni, mutta mummo ja pappa ja mummolan taika pysyivät vuodesta toiseen yhtä ihmeellisinä ja rakkaina.

Suurella rakkaudella mummoa ja pappaa kiittäen,
Marit

Niin paljon jäi sanomatta

Synnyin ensimmäiseksi lapsenlapseksi mummilleni ja papalleni. Isovanhempani olivat jo syntyessäni aika iäkkäitä, mutta aina heillä oli aikaa ja halua olla kanssani. Ollessani 2-vuotias olin jopa heidän luonaan päivähoidossa. Tästä ajasta en niin kauheasti muista, mutta olimme usein käyneet syöttämässä sorsia ja kesällä söimme paljon jäätelöä.

Vuodet kuluivat ja en enää ollut ainoa lapsenlapsi, sillä olin saanut sisaren. Ainainen nahistelumme sai välillä mummin ja papan hermoromahduksen partaalle, mutta silti saimme heidän luonaan viiden tähden hotellimajoituksen ja maailman herkullisinta ruokaa. Mummi oli huippukokki, joka hemmotteli meitä mitä herkullisimmilla lihapullilla. Kukaan muu ei osannut tehdä niin taivaallisia lättyjä kuin mummi.

Samana päivänä kun Estonia-laiva upposi, kuoli pappamme. Muistan sen päivän hyvin, koska siitä päivästä lähtien mikään ei ollut ennallaan. Papan kuoleman jälkeen mummin dementia paheni, ruokahalu katosi. Kävimme aluksi siskoni kanssa auttamassa häntä, mutta pian huomasimme miten pulleasta pienestä mummista oli enää häivähdys jäljellä. Hän ei jaksanut enää olla täällä ilman elämänsä rakkautta.

Minua harmittaa se, että niin monet asiat jäivät vastausta vaille. Miten paljon haluaisinkaan tietää heidän elämästään tai siitä millainen isäni oli ollut pienenä. Isovanhemmilla oli köyhä ja rankka elämä, sota-aika varmasti oli vaikein. Pappa ei paljoa puhunut, niin paljon sota oli häntä traumatisoinut. Nyt aikuisena ymmärrän paremmin, miksei hän silloin näyttänyt tunteitaan. Syliin sai silti aina tulla. Mummi taas kätki kaikki murheet maton alle eikä ikävistä asioista koskaan puhuttu. Olin heidän eläessään vasta lapsi, joten suhteemme olisi myös erilainen, jos olisimme saaneet olla kauemmin yhdessä. Eikä sitä lapsena tullut mieleen, että joskus koittaa aika, jolloin isovanhempiani ei enää ole. Nyt aikaa arvostaa erityisesti. Rakastin mummia ja pappaa ja minulla oli aina mukavaa heidän kanssaan. Vaikka heitä ei enää ole, muistot ovat täällä ja tallessa sydämessä.

Tiina

Isovanhemmat

Nyt kun istun tässä koneeni ääressä, huomaan, että joudun hieman ponnistelemaan muistellakseni omaa suhdettani isovanhempiini. Surullista. Millainen suhde voi olla, jos todellakaan ei tiedä? Osaa sanoa?

Itselläni on elossa kaksi isovanhempaa. Isänäiti eli mummi ja äidinäiti eli mamma. Kun olin pienempi, vietin paljon aikaa mummilassa, silloin elossa oli vielä myös isänisä, pappa.

Omien vanhempieni suhde oli silloin hyvin epävakaa ja mummila oli silloin turvasatama, paikka jossa sai olla oma itsensä. Vaikka olinkin pieni, aistin kyllä, että omalla isälläni ja papallani oli hyvin kireät välit. Soimasin joskus itseäni siitä, että vietin viikonloput isovanhempien luona, koska vanhempieni oli päästävä rentoutumaan.

Viihdyin hyvin mummilassa. Mummila oli omakotitalo isolla pihalla. Pihalla seisoi papan vanha Ford Taunus, oranssinvärinen. Pihalla oli valtavasti omenapuita, valkeakuulaita. Voin vieläkin maistaa kielelläni mummin tekemän voi-makaronin. Rakkaita asioita, muistoja.
Pappani kuoli, kun olin 10-vuotias. Se oli kova paikka. Mummini muutti kerrostaloon, ja riitaantui isäni kanssa. En nähnyt mummiani juuri koskaan.

Nyt olen 36-vuotias, enkä osaa sanoa, mikä suhteemme on. Joulukortti? Niin, sitä se on. Omat lapseni kyselevät joskus, millainen on isomummi. En osaa kertoa. Toisinaan olen miettinyt, uskaltaisinko poiketa kylään. Mitä sanoisin? Tuntisiko hän edes?

Pian papan kuoleman jälkeen vanhempani erosivat. Äitini vietti paljon aikaa ystäviensä kanssa, minä mamman ja papan luona. Mammala oli ihana paikka. Omakotitalo ja piha, pappa oli taiteilija, ja sain seurata hänen työtään ja joskus koittaa itsekin.

Mamma piti hyvää huolta. Toisin kuin isän vanhempien luota, en mammalasta osaakaan sanoa mitään tiettyjä asioita ja esineitä, jotka olisivat jääneet erityisesti mieleeni. Muistan vain tunnelman, miten siellä oli hyvä olla. Ja jännityksen, tuleeko äiti aamulla hakemaan? Onko krapulassa?

Pappani kuoli neljä vuotta sitten. Mamma elää yksinään, ja häneen pidän yhteyttä. En kuitenkaan niin paljon kuin hän olisi ansainnut. Monesti nämä yhteyden pidot ovat syntymäpäivät, joulu, ym. Kuitenkin aina kun näemme, tunnen sen saman lämmön joka välillämme oli silloin kun olin vielä lapsi. Tämä sama lämpö on siirtynyt, jakautunut, myös omille lapsilleni.

Toisinaan soimaan äitiäni siitä, ettei hän pidä tarpeeksi yhteyttä mammaani, äitiinsä. Niin paljon kuin hän on apua äidiltänsä saanut. Olen itsekin miettinyt millainen isovanhempi minusta aikanaan tulee. Aika näyttää. Toivottavasti mammani kaltainen.

Nyt tässä kirjoittaessani mietin, millainen lapsuus minulla oli ollut ilman isovanhempiani. En osaa sanoa. Niin paljon heiltä sain, ja toivottavasti myös annoin.
Ehkä jo tänään soitan, ja kysyn, voitaisiinko nähdä.

Pirita