Tämä sivu käyttää evästeitä palveluiden toimittamisessa, mainosten personoinnissa ja liikenteen analysoinnissa. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja
OK

Kyllästyitkö heti uusiin kenkiisi tai alesta löytyneeseen laukkuun? Tässä syy!

03.01.2017

Uusien nilkkureiden piti ratkoa arkipukeutumisen ongelmat, mutta kuukauden kuluttua ne ovat enää kengät muiden joukossa. Toimittaja Susanna Lehmuskoski selvitti, 
mihin uutuudenviehätys katoaa.

Kolmesataa euroa on minulle iso raha kengistä. Siksi haaveilin ja harkitsin pitkään, ennen kuin syötin luottokorttini tiedot. Verkkokauppa kuvaili nilkkureita ”jumalaisen veistoksellisiksi”, ja lopulta vakuutin itseni siitä, että ne olisivat vaatekaappini puuttuva palanen. Kun nämä saisin, en tarvitsisi mitään pitkään aikaan.
Kaksi kuukautta myöhemmin olen kyllästynyt.

Kengät eivät enää pelasta asuani, eivät saa minua näyttämään ruotsalaisittain boheemilta, eivät ole samalla rokit ja chicit.

Ne näyttävät ihan tavallisilta kengiltä tavallisen naisen jaloissa. Mustat nilkkurit, joissa on käytännölliset kuuden sentin korot. Toisenlaiset, korkeampivartiset, toimisivat ehkä sittenkin paremmin.

Kerta ei ole ensimmäinen. Tajuan, että minulla ei ole varaa kyllästyä haaveilemiini tavaroihin näin nopeasti. Päätän ennemmin selvittää, miksi uutuudenviehätys himmenee niin nopeasti.

Kyllästyttävät klassikot

Istun olohuoneeni sohvalla ja kiinnitän huomioni ruokailuryhmän Masters-tuoleihin. Niiden hankkimisen perustelin itselleni sillä, että ”aikaa kestävät klassikot” kannattavat aina.

Miten niin klassikkoon ei kyllästy? Niihin kyllästyy ihan yhtä lailla kuin piristykseksi, palkinnoksi, lohdutukseksi ostettuun. Minulla on siitä kodillinen todisteita!

Pyydän kahvikupilliselle miehen, joka tietää kaiken kuluttamisesta. Mika Pantzar on tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Kuluttujatutkimuskeskuksessa.

Pantzar istahtaa valtiotieteellisen tiedekunnan kuppilan pöytään, ottaa hörpyn kahvikupistaan ja aloittaa kaukaa, 1500-luvun lopulta. Silloin nimittäin alettiin kuluttaa. Ei toki vielä köyhässä Pohjolassa mutta vähän kauempana Euroopassa. Esimerkiksi Englannissa kuningatar Elisabet I:n hovissa rohmuttiin uusia vaatteita ja huonekaluja ihan niin kuin nykynaiset haalivat Acnen vaatteita Facebook-kirppareilla.

Vanhat, ajan patinoimat esineet eivät yhtäkkiä olleet enää mitään, vaikka niitä oli ennen arvostettu. Viime sesongin röyhelökauluksetkaan eivät enää käyneet laatuun. Muodinhimon olivat herättäneet uudenlaiset menetelmät, joiden ansiosta vaatteita ja tavaroita saatiin valmistettua entistä nopeammin.

 

Klassikkoon kyllästyy ihan yhtä lailla kuin piristykseksi, palkinnoksi, lohdutukseksi ostettuun.

 

Mieluummin Mersu

Mika Pantzar opettaa minulle kaksi psykologian termiä: neofilia ja neofobia. Uuden halu ja pelko.

”Molemmat ovat meissä sisäänrakennettuina ja limittäin. Mieti vaikka pikkulapsen elehtimistä ruokapöydässä, kun lapsi haluaa kokea uusia makuja vaikka samalla pelkää niitä.”

Tämä uuden halu saa aikuisetkin kyllästymään niin ruokapöydässä kuin vaatekaapilla ja siten myös kuluttamaan.

Klassikkojen haalimisessa taitaa silti olla jotain perää. Pantzar nimittäin neuvoo aina ostamaan mieluummin Mersun kuin Toyotan – siis hankkimaan mahdollisimman kallista ja hyvää. Se pitää talouden rattaat liikkeessä, mutta tekee toiminnasta ekologisempaa, sillä kallista ei yleensä ole varaa ostaa kuin harvoin.

Tavaran mukana ostamme aina muutakin kuin pelkän esineen.

”Nuoret luultavasti ostavat uskottavuutta työelämässä tai seurustelumarkkinoilla ja vanhemmat uutta nuoruutta”, Pantzar arvioi.

1950-luvun psykologien kuuluisia ajatuksia – siis että tupakoidessamme ostaisimme äidin rintaa tai Jaguar E-Typellä pidempää penistä – hän pitää kuitenkin naurettavina.

Uutuudenhalulla voi toki puolustella shoppailunhimoa, mutta olisi laiskaa sanoa, ettemme voi asialle mitään. Voimmehan me, ihan samalla tavalla kuin sisään rakennetulle makeanhimolle tai aggressiivisuudelle.

Sano kiitos kengillesi

Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi. Sama koskee ihmisiä. Kaikista elämäsi varrella tapaamistasi ihmisistä ei suinkaan tule läheisiä ystäviä tai rakastajia.

Näin luen pienestä pinkistä pokkarista.

Tiedättehän Konmarin? Japanilainen Marie Kondo on armoton raivaaja, jonka tavarankarsimisopas Konmari on myynyt kuusi miljoonaa kappaletta. Kondo haluaa yllyttää meitä siivoamaan nurkistamme turhiksi käyneet tavarat mutta ei suinkaan kannusta tuntemaan huonoa omaatuntoa uuden ostamisesta.

Marie Kondo antaa raivausasiakkailleen usein kotitehtäväksi opetella arvostamaan omia tavaroitaan. Se voi tapahtua vaikkapa niin, että takkia naulakkoon ripustaessaan sanoo sille: ”Kiitos, että pidit minut tänään lämpimänä.”

Kondo alkoi kohdella tavaroita kuin elollisia olentoja jo lukioiässä. Hänen mielestään kannattaa ottaa oppia huippu-urheilijoilta, jotka pitävät hyvää huolta välineistään ja kohtelevat niitä miltei pyhinä.

Kyllä, minäkin pidän hyvää huolta ainoista työvälineistäni, läppäristä ja puhelimesta. Puhelinta hellittelen silloin tällöin uusilla somilla kuorilla!

Konmarin söpöt ajatukset asusteista, jotka huokaisevat helpotuksesta päästessään illalla kotiin omille paikoilleen, saattavat mennä jo liioittelun puolelle. Niiden ytimessä on silti jotain kutsuvaa: kun kunnioitan kenkiäni, käsilaukkuani ja sohvaani, en ehkä kyllästy niihin. Ainakaan kovin nopeasti.

Siis kiitos kenkäni, että kuljetitte minut kotieteiseen vaiherikkaan päivän läpi.

 

”Kadehdin niitä, jotka menevät samaan lomakohteeseen kymmenen kertaa peräkkäin.”

 

Sillä tavalla kylmä kaveri

Tapaan kauppakeskuksessa seuraavan mentorini, bloggaaja ja tietokirjailija Unna Lehtipuun. Hän on viestinnän ja varainhankinnan ammattilainen, jolta on juuri ilmestynyt sijoittamista käsittelevä tietokirja. Lehtipuu ei ole kiinnostunut vain rahan sijoittamisesta, vaan yhtä lailla siitä, miten sijoitamme fiksusti muunkin tärkeän, kuten keräämämme kokemukset ja taidot.

Ehkä hän osaa kertoa, mitä vantaalaisessa lähiössä asuva tuttavani hamuaa haaliessaan alennusmyynneistä iltapukuja, joita hänellä on jo kaappi täynnä.

”Ulkoapäin ei voi kenestäkään sanoa, miksi tuo kyllästyy tavaroihin ja ostelee uusia. Jokaisen täytyy miettiä itse, yrittääkö vastata johonkin muuhun kuin tavaran tarpeeseen alituisella shoppailulla”, Lehtipuu toteaa.

Lehtipuu puhuu hedonistisesta adaptaatiosta. Termi kuulostaa korkeamman tason psykologialta, mutta itse asiassa viisivuotiaskin tajuaa, mitä se tarkoittaa: jo uuden lelun saadessaan tietää, että se ei ikuisesti tunnu niin ihanalta kuin nyt. Lapsikin osaa ennustaa, että kohta erityinen muuttuu tavalliseksi.

Mutta uuden hakeminen ei ole pelkästään huono asia.

”Se pitää meidät liikkeessä ja saa meidät kehittymään. Toisaalta jos uuden kaipuu suuntautuu hyvin vahvasti materiaaliin, onnelliseksi tekevä vaikutus on lyhyt. Tavara on sillä tavalla kylmä kaveri”, sanoo Lehtipuu.

Ja sitten on niitä, joille kyllästyminen ei ole ongelma. Jotkut menevät samaan lomakohteeseen kymmenen kertaa peräkkäin tai ostavat kerta toisensa jälkeen samanlaiset, hyväksi havaitut farkut.

Kadehdin heidän tasaista menoaan, jossa ei vilkuilla muita houkutuksia.

Shoppaa kokemuksia

Kauppakeskuksen käytävää kävellessä alkaa tehdä mieli ainakin seuraavia asioita: pinkkiä kevyttoppatakkia koiralenkeille, tolppakorkonilkkureita iltarientoihin ja designhalkotelinettä kotiin takan viereen. Molemmilla puolilla käytävää silmiä hyväilevät sanat mid season sale.

Pääsen testaamaan oppini tositilanteessa.

Unna Lehtipuulla on kaksi ideaa kyllästymisen torjuntaan. Helpompi on piilottaa tavaroita itseltään. Taiteen keräilijät tietävät tämän: kun teos alkaa kyllästyttää, se viedään vuodeksi vintille, jotta silmä saa levätä siitä.

Astetta järeämpi idea on tottua satsaamaan tavaroiden sijasta kokemuksiin tai taitoihin. Mitä jos designhuonekalun ostamisen sijaan opettelisinkin tekemään pöydän tai entisöimään vanhan nojatuolin? Tai menisin ystävän kanssa Designmuseoon.

”Tavarasta tulee nopeasti tapetti mielemme huoneeseen. Emme enää huomaa sitä”, Lehtipuu muistuttaa.

Kokemukset sen sijaan eivät ikinä käyttäydy niin, sillä niitä ei voi vertailla keskenään.

”Siksi parasta, mitä rahallasi voit tehdä, on ostaa elämys tai kokemus. 
Huonokin kokemus muuttuu ajan kuluessa tarinaksi, jota kertomalla voimme viihdyttää ystäviä.”

Ja ystävien viihdyttäminen on kyseenalaistamattoman hienoa. Se on osa elämän tärkeintä asiaa: yhteyden hakemista toiseen ihmiseen.

Vappuna nähdään

Selvisin ostoskeskuksesta sortumatta heräteostoksiin ja päätän kokeilla nautintotaukoa. Taustalla piilee ajatus siitä, että ilo tavaroista tai herkuista himmenee, jos niitä on jatkuvasti ja helposti tarjolla.

Vaikka pikkujoulukausi on alkamassa, käärin kauniit mutta kyllästyttävät kenkäni silkkipaperiin, laitan käärön pahvilaatikkoon ja kiikutan laatikon vintille.

Levätköön siellä, kunnes minulla tulee ikävä. Nähdään pitkän talven jälkeen vappubrunssilla keväällä 2017.

Susanna Lehmuskoski
kuva luliia gorbachenko
Tilaa Elle

Seuraa Elleä