Tarvitsen uuden käsilaukun. Tarvitsen mustan nahasta valmistetun laukun, johon sullon päivittäin tarvitsemani tavarat ties miten moneksi tulevaksi kuukaudeksi. Kenkien ostaminen käy minulta helposti. Kenkiä ei tarvitse etsiä, ne kirkuvat nimeäni kaupassa, ja minä vain antaudun. Laukkujen kanssa kaikki on toisin, sillä en oikeastaan pidä laukuista.

Siskoni hankkii jatkuvasti upeita nahkalaukkuja, jotka sopivat ihanasti hänen vaatteisiinsa, ja joita hän kantaa luontevasti. Minun asussani laukku on aina ylimääräinen. Se sopii kokonaisuuteen, mutta kokonaisuus ei kaipaa sitä. Jos minulla olisi varaa, palkkaisin jonkun huolehtimaan tavaroistani ja kulkisin ilman laukkua. Elämä tuntuu jotenkin ihanan selkeältä, kun saan kävellä kadulla kädet vapaina. Laukkua kantaessani kävelen selkä mutkalla, ja olen ärsyttävän tietoinen kantamuksistani.

Kannan muutaman kilon tavaroita töihin ja takaisin kotiin joka päivä. Laukkuun pakattu meikkipussi säilyy yleensä koskemattomana samoin kuin varasukkahousut, kamera, varakampa (minulla on töissä toinen kampa) ja tarrarulla (käytän työpaikan tarrarullaa). Sen sijaan kaksi avainnippua, pähkinäpussi, pankkikortti ja puhelin ovat tarpeen monta kertaa päivässä, ja niiden takia suunnittelen nytkin uuden laukun hankkimista.

Helpottaakseni elämääni yritän löytää laukkumallin, joka kestää aikaa. Näin vältyn ainakin siltä harmilliselta seikalta, että muodikas laukku alkaa väistämättä tuntua epämuodikkaalta jossain vaiheessa. Olen tarkka yksityiskohdista, viimeistelystä ja nahan laadusta, joten todennäköisesti joudun maksamaan laukustani satoja euroja, mikä vain lisää tarvetta hankkia malli, joka ikääntyy arvokkaasti.

Joitain vuosia sitten olisin ollut valmis investoimaan Chanelin mustaan tilavaan käsilaukkuun, mutta pähkäilyjeni lomassa kyllästyin ideaan. Ennen Chanelia ihastelin erästä Mulberryn mallia, jota suloinen siskoni kantaa tätä nykyä olallaan. Balenciagan City-laukku on uusi klassikko, jonka hankkimista mietin nyt. Ja joka toinen ajatus laukkupohdinnoissani sisältää sanat sillä rahalla saisi ainakin kolmet kengät.

Jotten tuntisi itseäni aivan höpsöksi, luen mielelläni muiden naisten laukkumietteitä. Anna-Leena Härkönen kirjoittaa kolumnikokoelmassaan Kauhun tasapaino kantavansa mukanaan aina vähintään kahta käsilaukkua, jopa lähtiessään piipahtamaan kioskilla. Koskaan ei voi tietää, milloin laukkuun pakattuja kosmetiikkatuotteita tai villahousuja tarvitaan. Ihailen Härkösen ajatuksia, mutten voi samastua niihin.

Newyorkilaiskirjailija ja käsikirjoittaja Nora Ephron taas julistaa vihaavansa käsilaukkuaan teoksessaan En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä.
Ephron kirjoittaa laukun pohjalle luiskahtaneista kolikoista, korkittomista huulipunista ja vuoriin lurahtaneesta aurinkovoiteesta sekä huomauttaa terävästi, että painavan laukun kantaja voi jopa sairastua limapussitulehdukseen. (Kaikkea kanssa, eipä ole aiemmin tullut mieleeni.)

Ephronin pontevan kirjoituksen luettuani tunnen oloni kevyeksi. Vaikken pidä laukuista, tulen sentään toimeen niiden kanssa. Usein ne jopa miellyttävät silmääni. Kiitos näkökulmasta Nora – en taida olla aivan toivoton. Kirjoitettuani tämän tekstin loppuun, käyn vilkaisemassa uudelleen kuvaa Balenciagan mustasta Citystä. Limapussitulehdusvaara mielessäni olen jo selvittänyt, että laukku painaa ainoastaan 590 grammaa.